Tutkijatohtori Ville Harjunen osallistui gradua tehdessään sosiaalipsykologian tutkimukseen, jossa tarkasteltiin tunteiden fysiologiaa. Hän havaitsi koeasetelmissa, että häpeäherkät ihmiset reagoivat voimakkaammin negatiiviseen palautteeseen kuin narsismiin taipuvaiset.
Sosiaalipsykologit eivät tutkineet patologista narsismia vaan narsistista taipumusta, jota on jonkin verran kaikissa ihmisissä. Myös häpeäherkkyys on samanlainen liukuva ominaisuus.
Häpeäherkillä jo leposyke oli koetilanteessa koholla, ja palautehetkellä stressi voimistui. Narsismiin taipuvaisilla kielteinen palaute valui kuin vesi hanhen selästä. Narsististen keho oli paljon rauhallisempi — ainoastaan kulmankurtistajalihas aktivoitui heillä enemmän, kun he kuuntelivat kielteistä palautetta.
Harjunen ei näe narsistisuutta yksinomaan negatiivisena.
— Se voi suojata ihmistä epäonnistumisen tuottamalta stressiltä. Tietenkin voimakas narsismi on sietämätöntä muille ihmisille ja yksilölle itselleenkin, Harjunen toteaa.
Surkea suoritus!
Narsismi ja häpeäherkkyys ovat varsin toimivat vastaparit tutkimusasetelmassa. Tilastollisesti narsismi korostuu miehillä ja häpeäherkkyys naisilla.
Testissä koehenkilöt tekivät muistitehtäviä ja saivat tuloksistaan palautteen. Testi oli laadittu niin, että suoriutumisesta jäi tutkittaville epämääräinen kuva. Lopuksi kaikki saivat kuulla suoriutuneensa huonosti — ja juuri tämän palautetilanteen psykologisista ja fysiologisista reaktioista tutkijat olivat varsinaisesti kiinnostuneita.
Palautteen jälkeen koehenkilöt saivat vielä arvioida palautteenantajana toimineen tutkijan suoriutumista. Heille uskoteltiin, että arvio vaikuttaa tämän urakehitykseen. Moni häpeäherkkä arvioi palautteenantajan suoriutumisen surkeaksi, kun taas narsistiset eivät tällä tavoin kostaneet viestintuojalle selän takana.
”Jäädyin täysin”
— Saimme kauniita ja selkeitä tuloksia. Se oli harvinaisen onnistunut koeasetelma. Se kasvatti minua tutkijaksi ja rohkaisi suuntautumaan yhä enemmän psykofysiologiaan, Ville Harjunen kertoo.
Kun Harjusen gradu valmistui vuonna 2014, hän otti yhteyttä maailmankuuluun häpeätutkijaan June Price Tangneyyn ja kutsutti itsensä vierailulle Yhdysvaltain George Masonin yliopistoon kertomaan löydöksistään.
26-vuotias Harjunen lensi New Yorkiin ja sieltä Washingtoniin, jatkoi bussilla Virginian puolelle ja kampusalueelle. Harjusen yllätykseksi sovittu tapaamispaikka ei ollutkaan Tangneyn tutkijanhuone vaan auditorio. Yleisössä istui Tangneyn koko nelikymmenhenkinen häpeälabra. He odottivat Harjuselta luentoa, ja Tangney itse oli myöhässä.
— Jäädyin täysin. Tajusin puhuvani tankeroenglantia, enkä ollut saanut esiintymisopetusta. Mietin, miksi ihmeessä olin mennyt sinne, Harjunen kertoo.
Verbaalitykitystä
Harjunen tunnusti kuulijoille kokevansa voimakasta häpeää. Se sai yleisön nauramaan, ja tunnelma vapautui. Loppuluento sujui hyvin. Siitä jatkettiin lounaalle ja rennompiin keskusteluihin.
Harjusen tutkimukset otettiin Yhdysvalloissa vastaan innostuneesti: hän oli kokeellisesti vahvistanut samat löydökset, joita häpeälabrassa oli saatu isoilla ja edustavilla kysely- ja haastatteluaineistoilla.
Esimerkiksi häpeäherkkien antamat kirpakat kommentit palautteenantajan surkeudesta työssään olivat linjassa Tangneyn ryhmän haastatteluaineistoihin perustuvien löytöjen kanssa: häpeäherkkyys on sidoksissa epäsuoraan verbaaliseen aggressiivisuuteen.
Ilme ja kosketus
Harjusen tiedeuran huippuhetki tähän mennessä on ollut väitöskirja-artikkelin pääsy Naturen julkaisemaan Scientific Reports -tiedelehteen vuonna 2017. Harjunen kollegoineen havaitsi, että kun virtuaalitodellisuudessa olevaa ihmistä koneellisesti kosketetaan, ihminen reagoi kosketukseen eri tavoin sen mukaan, onko avatarilla iloinen, surullinen tai vihainen ilme.
Mutta eikö ole itsestään selvää, että ilme vaikuttaa kosketuksen tulkintaan? Mitä lisäarvoa tämän todentaminen psykofysiologisella mittaroinnilla tuo? Nyanssit tekevät löydöksestä merkityksellisen, Harjunen sanoo.
Kasvonilmeiden vaikutus tuntoaistimuksen prosessointiin havaittiin aivojen herätevasteissa jo 25 millisekuntia kosketuksen lähettämisen jälkeen.
— Eri aistien kautta välittyvä informaatio sekä tunteet ja odotukset ovat kietoutuneita yhteen jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ennen kuin ihminen itse edes ehtii olla tietoinen aistikokemuksistaan.
Tulos voi selittää sitä, että autismikirjon häiriön ihmiset usein välttelevät kosketusta. Kun ilmeitä on vaikea tulkita, kosketus voi tuntua erilaiselta kuin koskettaja tarkoittaa — ja siksi se pelottaa ja ahdistaa. Aisti-informaation luonnollinen yhteisprosessointi myös selittäisi sitä, että sokeilla lapsilla kestää muita kauemmin oppia tunnistamaan tunteita.
Rimaa hipoen
Ville Harjusen lapsuus Lappeenrannassa ei ennustanut yliopistotutkijan uraa. Isä oli kirvesmies, äiti vaatturi. Lapsena Harjunen sairasti leukemian, ja hänen isänsä alkoholisoitui. Toimeentulo tuotti päänvaivaa. Elämä oli karikkoista ja emootioiden sävyttämää.
— Yksilöt eroavat siinä, kuinka osaavat säädellä käytöstään. Minulle säätelytaidot kehittyivät myöhemmin. En totellut sääntöjä tai jaksanut keskittyä vaikeisiin tehtäviin.
Lukioon Harjunen pääsi rimaa hipoen. Häneltä löytyi lukihäiriö, johon saatu apu helpotti suoritusjännitystä. Hän löysi oppimisen nautinnon, kiinnostui filosofiasta, ihmistieteistä ja luonnontieteistä.
Harjunen aloitti sosiaalipsykologian opiskelun Helsingin yliopistossa vuonna 2009.
Ympäristö sanelee?
Pääsykoekirjoissa kokeellinen sosiaalipsykologia esitettiin vanhentuneeksi tutkimussuunnaksi, jonka virhepäätelmiä ja tiedostamattomia ideologisuuksia myöhemmät tutkijat ovat voitokkaasti paljastaneet. Ihminen esitettiin vaikutteille alttiina henkisluonteisena sosiaalisena olentona, jonka ympäristö voi muokata millaiseksi tahansa niin hyvässä kuin pahassakin.
Harjunen ahmi tenttikirjoja. Ensimmäisenä lukuvuonna biologisuuden ja synnynnäisten ominaisuuksien kyseenalaistaminen tuntui oivaltavalta. Sitten se alkoi potkia vastaan eikä tuntunut istuvan arkeen, jossa ihmiset kärsivät ja innostuivat ja kokivat voimakkaita tunteita.
Ennen opiskelujaan Harjunen oli suorittanut siviilipalveluksen lastenkodissa. Siellä hän oli huomannut, kuinka lasten persoonallisuus ja temperamentti vaikuttivat siihen, miten he onnistuivat säätelemään elämäänsä.
Jos ihminen tosiaan olisi vain valkoinen paperi, johon ympäristön olosuhteet ja puhetavat piirtävät jälkensä, niin omalla taustallaan Harjunen tuskin olisi päätynyt yliopisto-opintoihin.
Pään sisältä mittaamaan
Tenttikirjojen luku kävi työlääksi, kun Harjunen alkoi väittää mielessään vastaan. Vapaa-aikanaankin hän kävi päänsä sisässä tieteellistä debattia kuvitteellisen kiistakumppanin kanssa.
Paineita purki se, että hän perusti ainejärjestökavereidensa kanssa Fresh Air Club -nimisen keskustelukerhon. Siellä saattoi debatoida eri suuntausten välisistä kiistoista: konstruktionismin puolesta ja sitä vastaan. Jäseninä oli pääosin Harjusen kanssa samoin ajattelevia opiskelijoita, jotka kannattivat kokeellisempaa ja luonnontieteellisempää tutkimusotetta.
Sellaistakin sosiaalipsykologiaa Helsingissä harjoitetaan. Harjunen pääsi tutkimusavustajaksi Niklas Ravajan ryhmään ja alkoi opetella psykofysiologisten mittalaitteiden käyttöä ja näin saatujen tulosten tulkintaa.
— Onneksi löysin tuotteliaan suunnan mielenkiinnolleni, enkä jäänyt jumittamaan pakkomielteiseksi äityneeseen debatointiin pääni sisälle.
Kummajaiset
Gradun valmistuttua Ravaja pyysi Harjusen väitöskirjatutkijaksi Suomen Akatemian rahoittamaan hankkeeseen, jossa tutkittiin teknologian välittämää kosketusta virtuaalitodellisuudessa.
Sittemmin Harjunen on työskennellyt aivosähkökäyrien ja elektrofysiologian kimpussa eri tutkimuslaitoksissa ja -ryhmissä.
— Eri paikoissa olen eri tavoin kummajainen. Tietojenkäsittelyn puolella olemme hulluja psykologeja, jotka osaavat tulkita aivosähkökäyrää ja ymmärtävät ihmistä. Psykologian ja sosiaalipsykologian puolella taas olemme harvoja, jotka hallitsevat teknologiapainotteiset tutkimusmenetelmät.
Vaihda väriä, opi empatiaa
Kiinnostavia tuloksia on kertynyt muun muassa niin sanotusta peripersonaalisesta tilasta. Kun ihminen seuraa kokeessa pallon lähestymistä, aivosähkökäyrässä nähtävät komponentit muuttuvat erilaisiksi pallon tullessa kosketusetäisyydelle.
Samoin sairaan tai vaaralliseksi tulkitun ihmisen tulo ”liian lähelle” virittää aivot hälytystilaan.
Aivan hiljattain Harjunen kollegoineen havaitsi, että fysiologiseen empatian kokemukseen vaikuttaa se, minkä värisessä virtuaalikehossa ihminen on. Jos esimerkiksi valkoihoinen ihminen on jonkin aikaa mustassa virtuaalikehossa, virtuaalimaailmassa tapahtuva, tummaihoiseen kohdistuva hyökkäys saa hänessä aikaan voimakkaamman reaktion kuin jos hän olisi itse vaaleassa virtuaalikehossa.
Itseihailua ja itsesuojelua
Ville Harjunen tekee paluuta myös valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Akatemiaprofessori Anssi Peräkylä kutsui hänet vuorovaikutus- ja keskustelututkimuksiinsa selvittämään narsismin neurologista ja fysiologista ilmenemistä.
Harjunen osallistuu koeasetelmien laadintaan, suunnittelee psykofysiologisia mittauksia ja analysoi niistä tulevaa dataa.
— Narsismissa kiehtoo emotionaalinen haavoittuvuus, Harjunen kertoo.
Narsismi on ilmiönä monimuotoinen. Siinä korostuu itseihailu eli grandioottisuus, mutta toisaalta myös haavoittuvuus ja pyrkimys suojella minäkuvaa.
— Patologisia narsisteja kiinnostaa todella paljon, mitä muut heistä ajattelevat, joten heillä on haavoittuva puoli selvästi koholla. Narsistisessa taipumuksessa puolestaan korostuu grandioottisuus, Harjunen kertoo.
Peräkylän hankkeessa tarkastellaan narsismin molempia puolia ja pyritään tutkimaan, eroavatko haavoittuvien ja itseihailuun taipuvaisten narsistien vuorovaikutus ja fysiologia toisistaan.
— Patologisilla narsisteille on tärkeää suojella ylettömän positiivista minäkuvaa. Siksi he ovat koko ajan puolustuskannalla, minkä pitäisi näkyä aivovasteissakin, Harjunen sanoo.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2021.