Tiedän hyvin mitä odottaa, kun vanha vuosi päättyy ja uusi alkaa. Mainosten kuvasto toistaa itseään tammikuusta toiseen: joogaavia naisia kasvoillaan eteerinen ilme, hempeitä värejä, joihin on koodattu lupaus kevään valosta ja maan uumenista pian ponnistavista versoista ja kukista.
On aika ryömiä ulos syksyn raskaiden kuukausien paksuntamasta kotelosta, aika kurkottaa kohti kevyempää kehoa ja mieltä: on aika aloittaa uusi, parempi elämä.
Kun sitten olemme tulleet jo tukevasti kevään puolelle, monet uudenvuodenlupaukset ovat murtuneet, ehkä unohtuneetkin. Uusi vuosi outoine numerosarjoineen ei enää tunnu vieraalta paikalta, vaan olemme käyneet siihen jo taloksi, löhöilemme jo rennosti sen sohvalla vanhaa vuotta muistamatta. Vieraskoreuden myötä haihtuivat myös haaveet ja kuvitelmat uudesta elämästä ja uudesta minästä.
Muutama vuosi sitten hankin kotikaupunginosani nettikirppiksen kautta minitrampoliinin, sellaisen, jolla voi kuntoilla kätevästi omassa olohuoneessa. Taisi olla tammikuu, sillä oli niin kylmää, että silmäripset saivat paksun huurrekerroksen oikeaa osoitetta etsiessäni.
Trampoliinin myyjä kertoi, ettei ollut jaksanutkaan innostua uudesta kuntoiluvälineestä kuin hetkiseksi. Asia tuntui hieman nolottavan häntä — ikään kuin kyseessä olisi ollut epäonnistuminen, osoitus itsetuntemuksen tai itsekurin puutteesta.
Usein tuntuu, että arvostamme vain pysyviä muutoksia. Muutoksen tarkoitus on tehdä meistä hoikempia, terveempiä, urheilullisempia ja aikaansaavampia. Lähtökohtana on, ettemme halua enää palata takaisin vanhaan — ikinä.
Lyhytaikainen muutos, innostus ja sen lopahtaminen, uusi elämä joka alkaa vain katketakseen, tuntuu paitsi epäonnistumiselta, myös ahdistavalta todisteelta siitä, ettei pysyvä muutos olekaan mahdollista. Some-aika on osoittanut, miten kiihkeästi suuri yleisö rakastaa nousujohteisia kehitystarinoita, laihtumisia, kiinteytymisiä ja vaurastumisia ja miten voimakkaasti se reagoi, kun kehitysputki katkeaa, kilot palaavat ja menestys murenee.
Antiikin filosofian tutkijalle kaipuu pysyvään muutokseen on tuttu juttu. Koko antiikin filosofiaa voi kuvailla pyrkimyksenä tunnistaa pysyvyys muutoksen takana. Varhaisimmat kreikkalaiset filosofit pyrkivät näkemään vaihtuvien ilmiöiden läpi johonkin syvemmälle, osoittamaan, että maailman moninaisuuden takana oli jotakin muuttumatonta ja perustavaa, olipa tuo jokin sitten aineellista tai aineetonta.
Semper idem, kerrotaan Ksanthippeen tokaisseen aviomiehensä Sokrateen kasvojenilmeestä. Aina sama. Vakauden ja pysyvyyden ihanne on antiikin eettisen filosofian perustava piirre. Muuttumattomuus ja riippumattomuus ulkoisista vaikutuksista on jumalien attribuutti, ja sitä kohti meidänkin on kurkotettava, kohti eetteriä, kohti kiintotähtien kylmän täydellisiä kehiä. Myrkkypikarin vankilassa ilmeenkään värähtämättä kumonnut Sokrates on tämän ihanteen keskeisimpiä ruumiillistumia.
Koska muutos on vaikeaa, antiikin filosofit kehottavat ryhtymään siihen varovaisesti, vähän kerrallaan harjoitellen. Mutta vain pysyvä muutos on tavoittelemisen arvoista.
Etenkin stoalaisten filosofien oivaltava psykologia vetoaa lukijoihin yhä edelleen, mutta on syytä muistaa, miten jylhä visio ihmisistä, jumalista ja hyvästä elämästä siihen on leivottu mukaan. Antiikin filosofit eivät epäröi hyödyntää ihmisessä helposti heräävää häpeää. Vaikka he eivät uskokaan perisyntiin, monet heistä uskovat ihmisen perustavaan kehnouteen ja tietävät senkin, että kun meitä sopivasti muistutellaan tästä kehnoudesta, meissä herää itseinhoa — ja palavaa halua muutokseen.
Viime syksynä silmiini osui kiehtova uutisotsikko: yhdysvaltalaiset tutkijat olivat havainneet, että kehomme toimii eri tavalla kesällä ja talvella. Johtopäätöksenä oli, että monia lääkityksiä olisi ehkä syytä säätää tämän kiertokulun mukaisesti.
Miten hippokraattista, ajattelin välittömästi. Antiikin lääketiede huomioi jo varhain, että vuodenkierto vaikuttaa meihin syvästi. Olemme perustavasti muutosta, emme pysyvyyttä, vaikka voimmekin pyrkiä vakauttamaan olemustamme esimerkiksi syömällä vuodenajan vaikutuksia kompensoiden.
Antiikin lääketiede korostaa ihmisen peruuttamatonta haurautta, kun taas filosofia väittää tietävänsä, miten tuon haurauden voi ylittää, niin että alamme pitää sitä suorastaan itsellemme vieraana. Vuosien mittaan olen alkanut kokea lääketieteen näistä kahdesta itselleni läheisemmäksi.
Onko vuodenvaihde ylipäätään hyvä ajankohta muutoksille? Kuulin lyhyen keskustelun aiheesta radion ajankohtaisohjelmassa joskus tammikuun alussa. Keskustelijat pohtivat, olisiko parempi aloittaa uusi elämä vasta myöhemmin, esimerkiksi kristillisen paastonajan alkaessa, kun kevät jo antaa energiaa muutokseen.
Vuosi on muinaisempina aikoina alkanut vasta kevään korvalla. Tammikuussa aloittamisen puolesta puhuisi taas se vertaispaine ja -tuki, jota tuolloin on runsaasti tarjolla.
Vaikka keskustelu jäi ohueksi, oli hätkähdyttävää kuulla paastonaikaa verrattavan uudenvuodenlupauksiin. Paastohan on tilapäinen elämänmuutos, jonka ei ole tarkoituskaan olla pysyvä, vaan vuodenkiertoon kuuluva. Se ei epäonnistu murtuessaan, vaan se nimenomaisesti murretaan.
Tällaiset tilapäiset elämänmuutokset tuntuvat kuitenkin olevan nykynäkökulmasta epäilyttäviä ja vanhanaikaisia. Toisaalta pysyvien uudenvuodenlupausten rinnalla suositaan nyt tipatonta tai vegaanista tammikuuta. Näihinkin kokeiluihin tosin sisältyy usein ajatus, että lopullisena tavoitteena on pysyvä muutos. Muutenhan kuukauden mittainen ponnistelu ja itsetutkiskelu on valunut täysin hukkaan.
Ehkäpä uuden elämän toistuvia aloituksia tulisi tarkastella osana vuodenkiertoa siinä missä vuotuisjuhliakin. Miksei aloittamisen kirkkaita hetkiä voisi muistella jälkeenpäin häpeän sijaan lämmöllä? Ovathan ne kuitenkin osoitus siitä, että olemme kykeneväisiä innostumaan ja uudistumaan, aivan kuten luontokin, vaikka uudistus lopulta olisikin vain saman vanhan toistoa.
Mainosten joogaavia naisiakin voi tervehtiä osana ihmiselämää, joka ponnistaa aina yhtä optimistisena kohti uutta, vaikka on niin monet kerrat joutunut pettymään.
Sen trampoliinin lahjoitin sittemmin eteenpäin, kun totesin, ettei olohuoneessa pomppiminen ollut minunkaan juttuni. Ties kuinka monessa kodissa se on sen jälkeen jo majaillut, todistamassa innostuksen leimahduksen ja sammumisen ikuista kiertokulkua.
Esseen kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti Helsingin yliopistossa.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2021.