Ensimmäisen maailmansodan (1914-17) lopussa Suomi irtautui Venäjän imperiumista ja saavutti itsenäisyyden. Yliopisto sai jälleen kerran mukautua uuteen tilanteeseen. Helmikuussa 1919 annetulla asetuksella sen nimi muutettiin Helsingin yliopistoksi. Samana vuonna yliopiston hallinto-oikeuden professori K. J. Ståhlberg nimettiin Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi.
Yliopisto otti myös itsenäisessä Suomessa tehtäväkseen kansallisen sivistysprojektin. Tiede suunnattiin edistämään uuden kansankunnan rakentamista ja yhteiskunnallista kehitystä. Niitä tieteitä, joita uusi valtio tarvitsi tullakseen toimeen ja vaurastuakseen kehitettiin voimakkaasti. Näitä olivat esimerkiksi valtio-, lääke-, kansan-, metsä- ja agraaritiede. Tieteen avulla tuettiin kansallista ideologiaa ja perusteltiin suomalaisen yhteiskunnan itsenäisyys sekä uuden kansakunnan synty. Suomen sisällisodan (1917-18) voittaneen valkoisen puolen politiikan yksi kulmakivi oli opetuksen ja sivistyksen levittäminen kansan joukossa; näin ehkäistäisiin jatkossa sisällissodan kaltainen kehitys.
Suomen Senaatti otti haltuunsa aiemmin keisarille kuuluneen vallan yliopistoon nähden. Yliopistoa ei siis asettetu suoraan maan ylimmän johdon, presidentin alaiseksi; keisarin ja kanslerin asema korvattiin opetus- ja kirkkoasiain ministerillä ja tasavallan hallituksella. Suomen tasavallan hallintomuodon 77 §:ssä määrättiin, että yliopisto sai pitää itsehallinto-oikeutensa. Kanslerin tuli myös jatkossa olla yliopiston edustaja suhteessa valtiovaltaan. Kanslerille myönnettiin lisäksi oikeus osallistua valtioneuvoston istuntoihin silloin, kun käsiteltiin yliopistoa koskevia asioita. Helsingin yliopiston toimintaperjaatteet kirjattiin uusiin statuutteihin vuonna 1924.
Heti itsenäistymisen jälkeen Suomen tasavallan ulkomaanedustusto rakentui suurilta osin Helsingin yliopiston varaan. Yliopiston professoreilla ja tutkijoilla oli työhön tarvittava kielitaito ja kulttuurituntemus sekä entuudesta runsaasti kansainvälisiä yhteyksiä. Yliopiston opettajilla oli myös varsin keskeinen asema eduskunnassa ja valtioneuvostossa. Puolet Suomen pääministereistä vuosina 1918-1944 oli yliopiston professoreita. Myös Suomen laajennettu hallintokoneisto, koululaitos, armeija ja elinkeinoelämä tarvitsivat akateemisesti koulutettuja henkilöitä palvelukseensa. Akateemisen koulutuksen lisäämisen tarve oli suuri.
Suomen tasavallalla oli kuitenkin suuria vaikeuksia rahoittaa yliopiston toimintaa. Varojen puutteessa uusia yliopistollisia virkoja ei voitu perustaa eikä tutkimushankkeita tukea. Tiede oli kriisissä. Moni tutkija vaihtoi alaa, siirtyi teollisuuden ja hallinnon palvelukseen tai muutti ulkomaille. Suomen tieteen 1900-luvun alussa lupaavasti alkanut kehitys oli vaarassa. Kun kävi ilmi, että Suomi oli jäämässä jälkeen tieteen nopeasta kehityksestä ryhtyivä eräät ministeriöt, rahastot ja sekä kotimaiset että ulkomaiset säätiöt rahoittamaan osaa yliopiston tutkimuksesta.
Vuodesta 1924 yliopisto koostui viidestä tiedekunnasta. Ne olivat teologinen, juridinen, lääketieteellinen, filosofinen ja maatalous-metsätieteellinen tiedekunta. Filosofinen tiedekunta jakautui kahteen osastoon: historiallis-kielitieteellinen ja matemaattis-luonnontieteellinen. 1900-luvun alkuvuosina lähes kaksi kolmannesta opiskelijoista oli kirjoilla filosofisessa tiedekunnassa. Tilanne muuttui vähitellen muiden tiedekuntien uusien opintoalojen vakiintuessa. 1900-luvun puoleen väliin mennessä yliopistollisen opetuksen painopiste siirtyi humanistisesta ja yhteiskuntatieteellisestä teknillis-luonnontieteelis-lääketieteelliseen.
Vuonna 1920 Helsingin yliopistossa toimi 56 varsinaista professoria. Vuoteen 1930 mennessä virkoja lisättiin 30:llä. Kaikkiaan opetusvirkojen määärä oli 142 vuonna 1920 ja peräti 256 vuonna 1940. Jakamalla oppialoja, perustamalla uusia virkoja uusille aloille ja vakinaistamalla ylimääräisiä professuureja yliopiston tutkimusta ja opetusta monipuolistettiin. Osasyynä virkojen lisääntymiselle oli ruotsin- ja suomenkielisten rinnakkaisvirkojen perustaminen, joka oli seurausta yliopistolla varsin radikaaaleja muotoja saaneista kielikiistoista.
Myös yliopiston toimitiloja laajennettiin. Uusia tiloja rakennettiin Siltavuorenpenkereelle ja Töölöön ja pidempiaikainen rakennussuunnitelma tehtiin sekä päärakennuksen laajennustyöstä, että Metsätalon, odontologis-serologisen laitoksen ja naistenkliniikan rakentamisesta.
Opiskelijoiden määrä lähti voimakkaaseen nousuun 1920-luvun lopussa. Vuonna 1930 läsnäolevien ylioppilaiden määrä ylitti 5000:n rajan. 1930-luvun alussa Suomi kuului niihin maihin, jossa oli eniten korkeakouluopiskelijoita väestömäärän nähden.
Suomen itsenäistyessä Helsingin yliopisto oli tasavallan ainoa yliopisto. Sen rinnalle perustettiin pian kaksi uutta yliopistoa; Åbo Akademi (1919) ja Turun Suomalainen Yliopisto (1922) sekä uusia korkeakouluja, jotka pian tarjosivat merkittävän lisän maan tiedeyhteisölle.
Toinen maailmansota katkaisi yliopiston toiminnan useaksi vuodeksi. Sodan jälkeen yliopiston ja sitä ympäröivän yhteiskunnan suhde muuttui.
Joulukuussa 1939 Talvisota keskeytti opetuksen ja tutkimuksen Helsingin yliopistossa. Palveluskelpoiset miehet komennettiin armeijaan ja yliopiston kokoelmat evakuoitiin. Talvisodassa kaatui 520 nuorta tutkijaa ja opiskelijaa. Useita vuosia kestänneen Jatkosodan (1941-44) aikana yliopisto teki parhaimpansa, jotta ylioppilailla kaikesta huolimatta olisi mahdollisuus opiskella. Rintamalle lähettettiin lukupaketteja ja jopa vierailevia luennoitsijoita. Sota katkaisi kuitenkin monen opinnot ja sotien jälkeen paluu luentosaleihin oli monelle suuri haaste. Helsingin ilmapommituksissa 1944 yliopiston päärakennus sai osuman, jossa mm. juhlasalin alkuperäiset taideteokset tuhoutuivat. Välirauhan aikana 1940 marsalkka Mannerheim luovutti yliopistolle Suomen Vapaudenristin sen isänmaallisesta panoksesta.
Toisen maailmansodan päätyttyä sodan voittaneet valtiot määräsivät Suomen maksettavaksi sotakorvauksia. Korvausten ja jälleenrakennuksen rasittamina nk. ”vaaran vuosina” 1944-1952 poliittinen ilmapiiri oli tulehtunut. Sodat olivat kuitenkin vahvistaneet mielikuvaa sivistyneistön kansallisesta solidaarisuudesta ja yhteiskunnallisesta tehtävästä. Yliopistolla edistettiin osaltaan valtiovallan sodanjälkeistä tavoitetta rakentaa voimakas sosiaalivaltio, jossa yhteiskunnallinen tasa-arvo toteutuisi.
Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa uskottiin yleisesti, että kansantaloudet hyvän tutkimusjärjestelmän avulla jatkossa pystyivät vastaamaan maailmantalouden suhdannevaihteluihin ja markkinoiden muutoksiin. Tieteellinen tieto varmistaisi taloudellisen, poliittisen ja kultturisen kilpailukyvyn. Tämä muutti ratkaisevasti yliopiston tiedeyhteisön ja sitä ympäröivän maailman suhdetta. Yliopistoa ympäröivä yhteiskunta alkoi yhä määrätietoisemmin ohjata yliopiston piirissä harjoitettavaa tiedettä. Yliopisto asettui tukemaan valtionjohdon ajatuksia tutkimuksen luonteesta ja tehtävästä.
Tiede kehittyi huimaa vauhtia; vuonna 1953 esiteltiin DNA-molekyylin rakenne ja 1969 ihminen laskeutui Kuuhun. Toisen maailmansodan jälkeen myös tutkimuksen luonne muuttui, kun suurten tutkimusryhmien tekemät yhteistyöhankkeet osittain korvasivat aiemman yksilöllisen tutkimustyön. Pitkin Eurooppaa esiintyviä suurhankkeita ruvettiin kutsumaan nimellä ”Big Science”. Ne olivat valtion tai yksityisten yritysten rahoittamia hankkeita, joita johdettiin keskitetysti ja joihin sidottiin kymmeniä, jopa satoja tutkijoita kerrallaan. Hankkeilta odotettiin merkittäviä tieteellisiä läpimurtoja ja niiden tutkijoiden välinen työnjako oli tarkkaan määritelty.
Suuret kansainväliset tutkimushankkeet tuottivat usein arvokasta uutta perustutkimustietoa ja taloudellisesti hyödynnettäviä innovaatioita. Suomalaiset tiedemiehet halusivat mielellään osallistua tähän uuteen tieteen eturintamaan. Suomella ei kuitenkaan 1950-luvulla ollut taloudellisia resursseja toteuttaa suuria investointeja vaativia laboratorioiden ja tutkimusryhmien perustamisia. Ensimmäinen Big Science projekti, johon Suomi osallistui oli Yhdysvaltain presidentti Eisenhowerin käynnistämä atomienergian ja ydinfysiikan rauhanoimaisen tutkimuksen hanke joka käynnistyi Suomessa 1955. Hankkeeseen osallistui Helsingin yliopiston, Teknillisen korkeakoulun, Suomen Akatemian, muiden yliopistojen tutkimuslaitosten ja suurimpien voimayhtiöiden tutkijoita ja asiantuntijoita.
Suomen tiedeyhteisö uskoi lujasti länsimaiseen tiedeperinteeseen. Tutkimuksen globalisoitumisen seurauksena ei enää pyritty tekemään pelkästään suomalaista tiedettä. Yhteyksiä lujitettiin yhä lisääntyvillä ulkomaanmatkoilla, joiden avulla uusinta tutkimustietoa saatiin Suomeen ja tieto suomalaisten tieteellistä saavutuksista levisi maan rajojen ulkopuolelle.
Vähitellen suomalainen tiede alkoi saavuttaa kansainvälistä huippua. Vuonna 1936 suomalainen matemaatikko L. Ahlfors vastaanotti Fields mitalin, 1945 professori A. I. Virtanen Nobelin kemianpalkinnon ja professori Ragnar Granit jaetun Nobelin lääketieteellisen palkinnon 1967. Samana vuonna (1945) yliopistoon perustettiin kauan suunnitteilla ollut uusi valtiotieteellinen tiedekunta. Sodan jälkeisinä vuosina perustettiin myös Suomen Akatemia (1948), josta pian tuli suomalaisen tieteen kansallinen symboli. Tieteen ja taiteen huippuja yhteenliittävänä tahona siitä kehittyi mahtava tieteen rahoituslaitos.
Suomalainen yhteiskunta koki 1950-luvulla suuria taloudellisia ja sosiaalisia rakennemuutoksia. Näihin lukeutui hyvinvointivaltion rakentaminen, elinkeinorakenteen muutos, väestönkasvu ja modernin teknologian läpimurto. Samalla sosiaalipoliittiset uudistukset ja taloudellinen kasvu yhdistettiin ja yhteiskunnallista toimintaa suunnitelmallistettiin.
Tiede nähtiin nyt merkittävänä tuotantovoimana ja tutkimuksen koettiin olevan avainasemassa taloudellisen kasvun kannalta. Koulutusta pidettiin investointina, joka maksaisi itsensä takaisin moninkertaisesti. Sen avulla pyrittiin myös lieventämään yhteiskunnalisia epäkohtia ja tasoittamaan maan eri alueiden välisiä kehityseroja. Kaikki tämä vaikutti merkittävästi Helsingin yliopistoon.
1960-luvulla sai alkunsa valtiollinen korkeakoulu- ja tiedepolitiikka, jonka seurauksena Suomen korkeakoululaitos laajeni ennenäkemättömällä tavalla. Professorien määrä seitsenkertaistui, opiskelijoiden yhdeksänkertaistui ja yliopisto-opetus levisi koko maan kattavaksi verkostoksi. Helsingin ja Turun kahden yliopiston lisäksi perustettiin Tampereen (1925), Jyväskylän (1934), Vaasan (1968), Oulun (1959), Joensuun (1969), Kuopion (1972) ja Lapin (1979) yliopistot.
Kyseessä oli kansainvälisestikin merkittävä korkeakoululaitoksen alueellinen laajentuminen. Näillä ”alueellisen kehittämisen vetureilla” pyrittiin myös ratkaisemaan uusien kouluttautuvien ikäluokkien synnyttämä opetustarve. Helsingin yliopisto säilytti luonteensa valtakunnallisena yliopistona, jossa opiskeli ihmisiä kaikkialta maasta. Pääkaupunkiseudulla sijaitseva yliopisto houkutteli opiskelijoita mm. monipuolisella opiskelutarjonnalla ja maan laajimmilla työmarkkinoilla.
Opiskelijoiden määrä kasvoi jyrkästi 1950-luvun lopulta alkaen sotien jälkeisten suurten ikäluokkien ryhtyessä opiskelemaan. Yleisesti lisääntynyt opiskeluhalu ja tutkinnon suorittaneen työvoiman kysyntä vahvistivat kehitystä. Verrattuna muihin korkeakouluihin Helsingin yliopiston suhteellinen osuus uusista opiskelijoista laski.
Vuonna 1945 sijoittui 75 % maan kaikista uusista korkeakouluopiskelijoista Helsingin yliopistoon. Vuonna 1950 heidän osuutensa oli 59 %, vuonna 1970 29 % ja vuonna 2000 enää 20 % .Tästä huolimatta opiskelijamäärän kasvu oli Helsingin yliopistossa niin suuri, että sitä ryhdyttiin kontroloimaan rajoittamalla uusien opiskelijoiden määrää kaikissa tiedekunnissa 1960-luvulla.
Helsingin yliopisto oli ylivoimaisesti suurin akateemista koulutusta antava laitos Suomessa. Vuonna 1954 yliopistossa oli 135 varsinaista professorin virkaa sekä 28 ylimääräisen professorin virkaa ja opiskelijoita noin 9 600. Kaikkiaan maan yliopistoissa ja korkeakouluissa oli tuolloin 301 professorin virkaa ja 16 000 opiskelijaa. Opettajakunnan määrä lähti pian voimakkaaseen kasvuun. Professorien ja apulaisprofessorien määrä kasvoi aikakautena 1965-75 261:stä 399:ään, lehtorien ja opettajien määrä 96:sta 239:ään ja assistenttien määrä 277:stä 602:een. Vuoden 1954 opettaja- ja opiskelijamäärät tulisivat kymmenkertaistumaan vuosisadan loppuun mennessä.
Korkeakoululaitoksen laajentumisen yhteydessä käynnistyi ajan henkeä ilmentävä aktiivinen korkeakoulupoliittinen suunnittelu. Muista maista poiketen, ylioppilaat olivat Suomessa suunnittelun alullepanijoita. 1950-luvulle asti korkeakoulupolitiikkaa olivat johtaneet Helsingin yliopiston professorit. 1960-luvulta alkaen myös opetusministeriö pyrki osallistumaan korkeakouluopetuksen ja –tutkimuksen suunnitteluun ja ohjaukseen. Opetusministeriö kehittyi 1970-luvulla todelliseksi voimatekijäksi korkeakoulupolitiikassa ja aikakautta leimasi yliopistojen ja ministeriön väliset jännitykset.
1965-75 oli Helsingin yliopiston suuri murroskausi, jolle oli ominaista aatteellinen ja poliittinen kuohunta. Länsi-Euroopasta ja Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt ylioppilasvallankumous levisi myös Suomeen. Syntyi traditioiden ja radikaalien ajatusten ristiriita, jonka näyttävin ilmentymä Helsingissä oli Yliopilastalon valtaus vuonna 1968.
Yliopistomaailma politisoitui ja opiskelijaradikalismi proletarisoitui kapitalismin vastaisen luokkataistelun voimaksi vuosina 1970-1971. Eräs opiskelijaliikkeen tavoitteista oli demokratisoida yliopiston hallintoa siirtämällä päätösvaltaa professoreilta opiskelijoille ja muulle henkilökunnalle. Pitkän ristiriitaisen kauden jälkeen toteutettiin Helsingin yliopiston hallinnossa 1990-luvulla kolmikantajärjestelmä, jossa professorit ja apulaisprofessorit, muu henkilökunta sekä opiskelijat saivat jokainen kolmanneksen hallintoelinten paikoista. Tämä oli olennainen muutos yliopiston perinteisessä valtarakenteessa.
Valtataistelua käytiin myös tieteen harjoittajien ja poliittisen järjestelmän edustaman opetusministeriön välillä opetuksen ja tutkimuksen riippumattomuudeta ja opettajien opetusvapaudesta. 1960-luvulla uskottiin voimakkasti suunnittelun, ohjailun ja yhdenmukaistamisen myötä saatavaan tehokkuuteen. Valtionjohdon asettamat työryhmät esittivät maan korkeakoululaitoksen kehittämiseen tähtääviä suunnitelmia. Niiden lähtökohtana oli, että tiede oli Suomessa jäänyt jälkeen yleistä kehitystä, mikä voitiin korjata mm. tutkijakoulutuksen ja pitkäaikaisen suunnittelemisen avulla. Tavoitteena oli myös lyhentää opintoaikoja ja vähentää opintonsa keskeyttäneiden määrää.
Yliopistolla toteutettiin useita perusteellisia tutkinnonuudistuksia ja käynnistettiin opinto-ohjaus ja opintoneuvonta. Yliopisto sai lisävarjoja ottaessaan käyttöön tulosohjauksen, raportoinnin ja arvioinnin järjestelmät. Korkeakoulujen keskushallinto keskitettiin opetusministeriöön ja kaikille yliopistoille säädettiin yhteinen yliopistolaki joka astui voimaan 1992.
1960-luvulla alkoi myös tutkijoiden määrän huomattava kasvu. 1960-luvun alussa perustettiin tutkijan toimia, eli luotiin tutkijain ammattikunta. Myös aiemmin suhteellisen pienenä pysynyt yliopiston hallintovirkakunta kasvoi merkittävästi. 1960-luvulla Helsingin yliopisto sai myös ensimmäiset päätoimiset tiedottajat. Yliopiston kotimainen julkisuus lisääntyi merkittävästi. Suomalaisten näkyvyys kansainvälisessä tiedeyhteisössä lisääntyi myös suomalaisten osallistuessa ja järjestäessä kansainvälisiä seminaareja, kongresseja, sympoosiumeja ja niihin liittyviä julkaisuja.
Vuonna 1972 Suomessa siirryttiin kansakoulunopettajakoulutuksesta peruskoulujärjestelmään ja luokanopettajakoulutus siirrettiin kokonaan yliopistoihin. Tätä tarkoitusta varten Helsingin yliopiston filosofiseen tiedekuntaan perustettiin uusi kasvatustieteiden osasto vuonna 1974.
Tämän lisäksi yliopisto hankki tutkimus- ja koeasemia ympäri maan vastaamaan lähinnä luonnontieteiden tutkimustarpeita. Tänä päivänä yliopiston etäpisteiden verkosto ulottuu Hangon Tvärminnestä Lapin Kilpisjärvelle
Vuosituhannen vaihteessa yliopisto uudistui merkittävästi ja nousi maailman parhaiden monitieteisten tutkimusyliopistojen joukkoon.
1990- ja 2000-luvulla yliopiston tiedekuntajako muuttui enemmän kuin yliopiston koko aiemman historian aikana yhteensä. Filosofisen tiedekunnan osastot korotettiin vuonna 1992 omiksi tiedekunnikseen: humanistiseksi, matemaattis-luonnontieteelliseksi ja kasvatustieteelliseksi tiedekunnaksi. Filosofinen tiedekunta elää nykyään ainoastaan promootioiden muodossa.
Vuonna 1995 eläinlääketieteellinen korkeakoulu liitettiin yliopistoon eläinlääketieteellisenä tiedekuntana. Vuonna 2004 toimintansa aloitti farmasian, biotieteellinen ja käyttäytymistieteellinen tiedekunta, joista viimeksi mainittu korvasi aiemman kasvatustieteellisen tiedekunnan. Nykyisin yliopisto koostuu yhdestätoista tiedekunnasta.
1980-luvulla informaatioteknologian ja globaalin kommunikaation nopea kehitys sekä kiihtyvä kansainvälinen kilpailu muutti tiedeyhteisön olemusta ja yliopiston tieteenalojen painoarvoa. Alat kuten tietotekniikka, lääketiede ja soveltavat luonnontieteet kasvoivat nopeasti.
Vuonna 1987 Helsingin yliopisto rekisteröi ensimmäisenä Internet osoitteen helsinki.fi ja vuonna 1991 Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen opiskelija Linus Torvalds julkaisisi koodaamansa Linux-käyttöjärjestelmän. Vuonna 1997 ilmestyi ensimmäinen sähköiseen muotoon laadittu väitöskirja.
1900-luvun lopulla yliopisto alkoi tehdä entistä enemmän tutkimussopimuksia ulkopuolisten tahojen kuten valtiollisten tieteellisten toimikuntien, suurten tutkimuslaitosten ja muun julkisen sektorin sekä myös yksityisen teollisuuden kanssa. 1980-luvun puolessa välissä yliopisto oli solminut yli sata tutkimussopimusta. Kaikkiaan sopimuksista noin kolmannes koski luonnontieteellisiä aloja ja toinen kolmannes soveltavia luonnontieteitä.
Suomen kansantaloutta 1990-luvun alussa ravistelleen taantuman jälkeen tiede ja teknologia nähtiin yhä selvemmin kansallisen kilpailukyvyn välineinä, jotka tuottaisivat taloudellisesti hyödynnettäviä innovaatioita. Valtion tutkimus- ja kehitysrahoja suunnattiin erityisesti soveltavaan ja teknologiseen tutkimukseen.
Vuosituhannen vaihteelle oli myös ominaista keskittyminen kapeampiin eritysosaamisen aloihin. 1990-luvulla syntynyt huippuyksikköajattelu, jonka keskeisenä päämääränä oli vahvistaa parhaiten menestyneitä tai parhaat menestysmahdollisuudet omaavia tutkimusryhmiä niin kansallisesti kuin kansainvälisesti, nosti Helsingin yliopiston Euroopan huippuyliopistojen joukkoon.
Suomi liittyi 1995 Euroopan Unioniin, mutta jo vuonna 1988 oli Bolognan yliopiston 900-vuotisjuhlassa sovittu eurooppalaisten yliopistojen yhteistyöstä ja niiden yhteiseurooppalaisesta kehittämisestä. Kansainvälisen liikkuvuuden helpottuessa yhä useammat suomalaiset opiskelijat viettävät jossain vaiheessa opintojaan aikaa ulkomailla erilaisten yliopistojen välisten ystävyys- ja vaihtosopimusten turvin. Sen lisäksi Helsingin yliopisto vastaanotti huomattavasti aiempaa enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita.
Yliopisto liittyi 1992 Erasmus ylioppilasvaihto-ohjelmaan, jonka myötä toisesta eurooppalaisessa yliopistossa suoritetut perusopinnot voitiin hyväksyä myös kotiyliopistossa.Vuonna 2005 Bolognan sopimuksen mukainen uusi tutkintorakenne astui voimaan myös Helsingin yliopistossa.
2000-luvulla valtio toteutti yliopistouudistuksen, joka lisäsi yliopistojen autonomiaa. Yliopistoista muodostettiin vuoden 2010 alusta itsenäisiä oikeushenkilöitä, joilla oli entistä suuremmat mahdollisuudet järjestää taloutensa ja organisaationsa kuten haluavat sekä harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa.
Uudistuksen myötä Helsingin yliopiston hallitukseen valittiin vajaa puolet yliopistoyhteisön ulkopuolisia jäseniä, kaikki virkasuhteet muutettiin työsuhteiksi ja ainelaitosten määrä laski 67:stä 24:ään.
Vuonna 2010 yliopistoyhteisö koostuu noin 35 000 opiskelijasta ja 500 professorista ja Helsingin yliopisto kuuluu maailman parhaiden monitieteisten tutkimusyliopistojen joukkoon. Suhteessa maan muihin yliopistoihin Helsingin yliopisto erottautuu tieteellisellä laadulla ja monipuolisuudella sekä huomattavalla opiskelija- ja opettajamäärällään.