Ensimmäinen askel kohti onnellista vanhuutta on elää vanhaksi. Hyvällä onnella ja viisaiden valintojen avulla asiat voivat sujua kuin hedelmäpelissä parhaimmillaan. Kolme toisistaan riippumatonta tekijää osuu kohdalleen: geenit, elintavat ja sattuma.
Geeneilleen kukaan ei voi mitään. Geriatrian professori Timo Strandberg antaa kuitenkin tietynlaisen tuotelupauksen:
— Ihmisessä on noin 65 vuoden takuu.
Ihminen elää geeniensä perusteella tyypillisesti siis ainakin 65 vuotta — vaikka voi tietysti kuolla tätä ennen esimerkiksi infektiotautiin.
Lisävuosia kertyy suurimmalle osalle vielä 20—25, usein sitä enemmän, mitä terveellisemmin elää. Mutta kuka jaksaa tavallista pidempään: yli 90-vuotiaaksi tai peräti yli satavuotiaiksi?
— Siihen vaikuttaa voimakkaasti geeniperimä, Strandberg sanoo.
Iäkkäiksi eläneiden vanhempien lapset voivat siis odottaa elävänsä itsekin pitkään.
— 110-vuotiaat ovat poikkeusyksilöitä. Eikä yli satavuotiailta kannata kysyä pitkän iän vinkkejä. Osalla geenit ovat niin hyvät, että he voivat olla suurin piirtein miten lystäävät, jos nyt eivät jää auton alle.
Hyvän yhtälö
Vanhukset arvostavat terveyden ja henkisten voimavarojen lisäksi taloudellista toimeentuloa ja ajanviettomahdollisuuksia.
— Vanhemmiten ihminen usein päästää irti turhantärkeydestä ja ajattelee itseään enemmän osana kokonaisuuksia. Oma rooli osana perhettä, aatetta tai paikallisyhteisöä korostuu, kirkkososiologian tutkija Jenni Spännäri pohtii.
Omaiset ja ystävät tuovat hyvää mieltä.
— Vanhana ei välttämättä arvosta enää sitä, että on paljon ystäviä. Pikemminkin arvostaa sitä, että on oikeita ystäviä ja läheisiä ihmisiä, sanoo viisautta ja myötätuntoa tutkinut Spännäri.
Hyvän elämän rakennuspalikat kuulostavat melko yksinkertaisilta: terveenä, toimintakykyisenä ja sosiaalisena pysyminen, virkeä mieli ja myönteinen elämänasenne. Miten tämä onnistuu?
Vain itseään voi arvioida
Ihminen elää nykyisin niin pitkään, ettei lajimme elinikää enää yritetä ensisijaisesti lisätä, vaan pyrkimys on kohti yhä useampia terveitä vuosia.
Timo Strandberg painottaa, että psyykkinen hyvinvointi edellyttää usein vähintään kohtalaista terveyttä. Ainakin jatkuvat kivut vaikeuttavat positiivista asennetta. Silti elämänlaatu on syvästi henkilökohtainen asia, jota jokainen pystyy lopulta arvioimaan vain itse omalta osaltaan.
Elämän mielekkyyttä ei siis voi arvioida toimintakyvyn perusteella, eikä edes puhekyvyn menettämisen tapaisia suuria asioita voi pitää merkkeinä mielekkyyden katoamisesta.
— Elämä sinänsä on se, mistä merkityksellisyys nousee. Tärkeää on, että me elämme joka sekunti todeksi sitä mysteeriä, joka elämä on, Spännäri sanoo.
Pidä valtimoista huolta
Huonoille geeneille ei voi mitään, mutta omat valinnat useimmiten viivyttävät tai jouduttavat huonosta onnesta kumpuavia ongelmia. Muistisairaudelle altistava geeniperimä on ja pysyy, mutta elintavoilla voi pahentaa tai vähentää Alzheimerin taudin riskiä — suoraan tai sydän- ja verisuonitautien välityksellä.
Strandbergin ohje vanhuuden varalle on yksinkertainen.
— Jos olet tyytymätön vanhustenhuoltoon, tee ihmeessä elintapamuutoksia ajoissa. Hoida verenpainetta ja kolesterolia, älä tupakoi ja pidä paino kurissa.
Suomalaisten terveyttä uhkaavat etenkin valtimotaudit. Tutkimuksessa on löydetty yhteys keski-iän painonnousun ja yli 80-vuotiaana tapahtuvan toimintakyvyn menetyksen välillä.
— Lihavuusepidemia johtaa diabetekseen, joka altistaa valtimotaudeille, jotka heikentävät toimintakykyä. Jos valtimotauteja pystyttäisiin paremmin ehkäisemään, vanhuus olisi onnellisempaa.
Kaikkeuden mittakaava
Elämäntaparemontti onnistuu vielä vanhanakin ja tuottaa hyviä tuloksia. Liikunta ja tarpeeksi proteiinia sisältävä ravinto näyttävät hidastavan fyysisen toimintavajauksen etenemistä vielä siinäkin vaiheessa, kun lihaskato on jo mitattavissa.
Elämäntapojen vaikutusta muistisairauteen selvittäneessä FINGER-tutkimuksessa puolestaan havaittiin, että terveelliset tavat ja muistiharjoittelu vähentävät muistisairauden riskiä
30 prosentilla — ja vaikka muistitauti tulisikin, sen puhkeaminen voi viivästyä.
Elämä hidastuu vanhemmiten, osuupa muistisairaus kohdalle tai ei. Voisiko tässä olla jotain myönteistäkin?
— Kyllä. Tyytyväisyyttä elämään lisää, jos vanhana hahmottaa oman roolinsa sukupolvien jatkumossa ja ymmärtää lisäksi, että oma rooli on pieni, vain hiekanjyväsen kokoinen maailmankaikkeuden mittakaavassa, Spännäri sanoo.
Murhe ja ilo
Suomi on maailman onnellisin kolkka, mutta voivatko vanhuksemme hyvin? Julkisessa keskustelussa korostuvat ongelmat: riittämätön sairaanhoito, palvelujärjestelmien monimutkaisuus, iän tuomat sairaudet ja huolet — ja nyt viimeisimpänä korona-ajan pelko.
Vanhat on luokiteltu riskiryhmään ja heitä on pyydetty eristäytymään. Onnellisessa maassa on paljon murheellisia ikääntyneitä.
— Moni ikäihminen on kokenut tämän eristyspuheen loukkaavaksi. He ovat kokeneet, että tehohoitopaikkoja varjellaan nuoremmille tarvitsijoille, Spännäri sanoo.
Onnellisuutta ei ole helppo mitata, mutta tutkijoilla on oma näkövinkkelinsä.
— Vanhusväestössä on hyvin onnellisia ja äärimmäisen onnettomia ihmisiä. Voi sanoa, että keskimäärin suomalaiset vanhukset ovat aika onnellisia, Strandberg arvioi.
Arvokkuus esiin
Nuoremmat ihmiset eivät välttämättä aina huomaa vanhusten tyytyväisyyttä. Ihminen nimittäin sopeutuu yleensä vanhuuden mukanaan tuomiin muutoksiin ja elämänpiirin kaventumiseen pikkuhiljaa. Nuoren silmissä vanhuksen elämä voi näyttää ankealta, vaikka ihminen itse olisi elämäänsä tyytyväinen, vaikeuksineenkin.
— Tällöin vanhusta saatetaan jopa pitää toivottomana tapauksena, johon on turha tuhlata resursseja, Strandberg sanoo.
Ikäsyrjinnästä pitäisi päästä eroon tuomalla esiin kaikenikäisten arvoa ja arvokkuutta.
— Suomi kuuluu niihin maihin, joissa vanhoja ihmisiä ei arvosteta. Väestön vanhenemisesta puhutaan ongelmana. Tieteen suurimpia saavutuksia on se, että eliniänodote on parantunut ja terveiden elinvuosien määrä kasvanut. Puhetapaa pitäisi muuttaa, Spännäri katsoo.
Oopperan reippaat
Suomella on kansainvälisesti vertaillen kuitenkin myös hyvää annettavaa vanhimmille. Hyvinvointivaltion toimivuus parantaa vanhusten elämänlaatua. Palvelut toimivat ja ne ovat kansalaisten ulottuvilla.
Esimerkiksi seitsemänkymppiset ovat yleensä niin hyvässä kunnossa, että asuvat yhä kotona. Heitä ei oikeastaan enää voi edes pitää vanhuksina. Aktiivinen 70-vuotias on elänyt aivan eri elämän kuin aiemmat, raadannan vuosikymmeninä vanhenneet. Hän harrastaa, osallistuu ja elää täyttä elämää. Kun ihminen lähestyy 80 vuoden ikää, kotihoidon ja muiden palveluiden toimivuus alkaa vaikuttaa vointiin yhä enemmän.
Timo Strandbergin mielestä vanhuuskeskustelu vääristyy usein juuri siksi, että keskustelun kohteeksi otetaan toistuvasti vain heikoimmassa asemassa olevat.
— Jos on töissä hoivakodissa, näkee hyvin erilaisia vanhuksia kuin esimerkiksi Stockmannin kassalla tai oopperan lipunmyynnissä.
Vanhaksi ja viisaaksi
Ikääntyvän väestön yhä parempi vointi on hyvä syy työntää huolipuhetta syrjemmälle ja ajatella tyytyväisyyttä kansallisena voimavarana.
Jenni Spännäri kehottaa miettimään asiaa viisauden kautta. Jos tavoittelee onnea, tulee keskimäärin onnettomammaksi, tutkimukset osoittavat. Mutta jos tavoittelee viisautta, onnellisuus lisääntyy.
Viisaudelle hän luettelee neljä lähdettä: elämänhallinnan tunne, avoimuus uusille asioille, oppimis- ja pohdintakyky sekä tunnetaidot. Niistä kannattaa huolehtia läpi elämän eikä odottaa vanhuuden kynnykselle.
Koru, kaverit ja päivän lehti
— Hyvän vanhuuden määrittää se, mitä otamme elämän varrelta mukaan ja viemme muistoina vanhuuteen, Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian dosentti Jari Pirhonen sanoo.
Nuoruuden muistot säilyvät usein kirkkaina silloinkin, kun muistisairaus sumentaa lähivuodet.
Pirhonen on tutkinut väitöskirjassaan vanhusten elämänlaatua pitkäaikaishoidossa. Hyvään elämään kuuluu hänen mukaansa neljä olennaista elementtiä: itsemääräämisoikeuden tunne, toimijuus, persoonana kohdatuksi tuleminen ja osallisuus.
— Pienetkin asiat voivat olla tärkeitä siinä, että ihminen kokee elämän olevan omissa käsissä ja merkityksellistä.
Jos vanhus on tottunut pitämään lompakkoaan housujen taskussa ja silmälaseja käsien ulottuvilla, ne voivat tuoda itsenäisyyden tunnetta edelleen, vaikkei hän enää pystyisi käyttämään sen paremmin rahaa kuin lasejakaan. Samoin rannekello tai koru voi vahvistaa tunnetta, että ihminen on yhä oma itsensä.
Toimijuutta voi lisätä sekin, että vanhus ylettyy halutesssaan poimimaan pöydältä sanomalehden.
Muistisairas ei saisi muuttua hoidokiksi: häntä pitää puhutella nimellä ja ottaa selvää, millainen hän on. Yksilönä kohdatuksi tuleminen ei kuitenkaan riitä, vaan me tahdomme olla samalla myös osa porukkaa — hoitolaitoksessakin.
Vanhusten pitkäaikaishoidossa korostuu Pirhosen mielestä tällä hetkellä liikaa perushoito: lääkkeet, ravinto ja hygienia.
— Kenelle riittää elämäksi hyvä perushoito? Ei kenellekään. Mieluummin vaikka vähän likainen tukka ja mielekästä tekemistä, kuin puhdas tukka eikä mitään tekemistä.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 1/2021.