ALEKSANTERI INSIGHT 4/2021. Venäläisessä Pohjois-Euroopan politiikkaa koskevassa asiantuntijakeskustelussa on tapahtunut siirtymä yhteistyöpainotteisuudesta turvallisuuskysymysten painottamiseen. Liberaaleilla asiantuntijoilla oli vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa hallitseva asema Pohjois-Euroopan alueellisten kysymysten kehystämisessä. He kuitenkin menettivät asteittain asemiaan vuoteen 2014 asti, jolloin Ukrainan kriisin käynnistyttyä reaalipolitiikan kannattajat saavuttivat asiantuntijayhteisössä hallitsevan aseman. Samanlainen trendi on havaittavissa Venäjän tärkeimmissä virallisissa strategioissa, joiden sisältö päivitettiin pian Ukrainan kriisin alkamisen jälkeen vastaamaan koventunutta tilannetta.
Olemme analysoineet keskustelussa tapahtuneita muutoksia osana Ulkopoliittisen instituutin, Aleksanteri-instituutin ja Maanpuolustuskorkeakoulun yhteistä tutkimushanketta, joka keskittyy Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan Pohjois-Euroopassa. Tästä alueesta käydyn keskustelun seurannan perusteella voimme hahmottaa Venäjän ulkopolitiikan painopisteitä paremmin. Asiantuntijat voivat esimerkiksi käsitellä virallisissa asiakirjoissa hyvin tiiviissä muodossa esiintyviä ajatuksia yksityiskohtaisemmin. Lisäksi päätöksentekijät voivat käyttää asiantuntijalausuntoja omaa tavoitteenasetteluaan oikeuttaakseen. Pohjois-Euroopan kysymyksissä tämä on kuitenkin harvinaista.
Liberaalit asiantuntijat painottivat Arktisen neuvoston ja Barentsin euroarktisen neuvoston kaltaisten järjestöjen työtä sekä kaupan, ympäristön ja ihmisten välisten yhteyksien tapaisten politiikkakysymysten merkitystä. Venäjän hallitus toimi samoin, sillä yhteistyömekanismit auttoivat ratkomaan yhteisiä ongelmia ja tukivat Venäjän arktisten alueiden sosioekonomista kehitystä. Yhtenä esimerkkinä tästä yhteistyövaihteesta on vuonna 2010 neljä vuosikymmentä kestäneen prosessin päättänyt Norjan ja Venäjän sopimus Barentsin merirajasta.
Reaalipolitiikan kannattajat sen sijaan ovat taipuvaisia katsomaan kaikkia Pohjois-Euroopan kysymyksiä turvallisuusnäkökulmasta – oli kyseessä sitten ympäristökysymykset, kalastus, alkuperäiskansojen oikeudet, aluekiistat tai merireittien hallinta. He pitävät Yhdysvaltoja ja Natoa Venäjän turvallisuuden pääuhkina tulkiten usein niiden sotilaalliset ja diplomaattiset toimet Pohjois-Euroopassa offensiivisiksi. Näillä näkemyksillä on Venäjällä nyt enemmän kysyntää. Myös Venäjän tärkeimmät turvallisuusstrategiat ovat alkaneet painottaa konfliktin mahdollisuutta, ja tämä uhkakuva koskee myös Pohjois-Eurooppaa. Kun Venäjän kansallisen turvallisuuden strategian vuoden 2009 versiossa todettiin Naton sotilaallisen infrastruktuurin lähenemisen Venäjän rajoja kohti olevan Venäjälle mahdotonta hyväksyä, vuoden 2015 version mukaan Naton infrastruktuurin lähentyminen on käynnissä ja muodostaa uhkan Venäjän turvallisuudelle. Nykyinen vuoden 2021 versio ei enää puhu infrastruktuurin lähentymisestä vaan sen kasvattamisesta. Pohjois-Euroopassa nämä kirjaukset koskevat erityisesti Yhdysvaltojen sotilaallista läsnäoloa ja Naton harjoituksia arktisella alueella. Strategiapäivitykset kuvaavat Venäjän kokonaisnäkemystä alueen tilanteesta ja heijastelevat sen kahdenvälisten suhteiden prioriteetteja kaikkien pohjoismaiden kanssa.
Nämä muutokset tärkeimmissä asiakirjoissa eivät tarkoita, etteikö Venäjä arvostaisi aikaisemmin perustettuja alueellisia yhteistyömekanismeja. Venäjän suhtautumiseen alueen asemaan vaikuttaa kuitenkin myös sen tulkinta globaalista toimintaympäristöstään, jossa koetut uhkat ovat aiempaa suurempia.
Alexander Sergunin toimii professorina Pietarin valtionyliopiston kansainvälisen politiikan laitoksella.
Jyri Lavikainen on väitöskirjatutkija Aleksanteri-instituutissa ja tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.