Syksyllä 1989 historia yllätti maailman. Kylmä sota päättyi, mutta ei pelättyyn ydinkatastrofiin, vaan rauhanomaisesti. Neuvostoliiton imperiumi hajosi, kun itäisen Keski-Euroopan maat irtautuivat Varsovan liitosta ja kumosivat kommunistihallintonsa. Murroksen symboliksi nousi kylmän sodan kauhistuttavimman rakennelman, Berliinin muurin, kaatuminen 9.11.1989.
Kauhun tasapainon vallitessa kylmän sodan rauhanomainen sinetöinti oli tuntunut niin mahdottomalta, ettei sitä tohdittu edes ääneen lausua. Tšekkoslovakiassa vallanvaihto sujui syksyllä 1989 kuitenkin niin pehmeästi, että tapaus sai nimen samettivallankumous.
Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon tie näytti vihdoin avautuvan koko maailmalle — Ranskan suuren vallankumouksen 200. riemuvuoden merkeissä. Euforia valtasi läntisen älymystön. Yhdysvaltalainen filosofi Francis Fukuyama ennusti, että historia ei perinteisessä merkityksessään enää jatkuisi. Kun ideologioiden välinen kamppailu oli päättynyt liberaalidemokratian lopulliseen voittoon, ei enää voisi syntyä entisenlaisia konfliktejakaan.
Saksalainen filosofi Jürgen Habermas katsoi, että nationalismi ja kansallisvaltiot kuuluivat 1800-luvulle. Globalisoituvassa maailmassa nationalismi väistyisi ja tilalle nousisi uusi arvoperusta, transnationaalinen identiteetti.
Lännen intellektuellien arviot samettivallankumousten demokraattisesta luonteesta olivat aivan liian optimistisia. Itäsaksalaiset tuntuivat välittävän demokraattisista vapauksista vähemmän kuin markkinatalouden herkuista. Itsekin saatoin heinäkuun alussa 1990 silminnäkijänä todistaa, millaisen hulabaloon kovan D-markan käyttöönotto sai aikaan entisen DDR:n alueella. Saksalaiset sanoivat: ”Da war die Hölle los!”, Silloin pääsi helvetti irti.
DDR:n uutta kulutusjuhlaa katsellessaan Länsi-Saksan vasemmistointellektuellit, kuten Habermas ja kirjailija Günter Grass, kyselivät jo, oliko minkään muun vallankumouksen aatteellinen perusta koskaan ollut yhtä ohut.
Seurasin 1990-luvun alussa tiiviisti Saksojen yhdistymistä ja DDR:n pesänselvitystä. Olin Habermasin skenaarioista aika innostunut. Pahasti pieleen menivät omatkin arvioni Saksan kehityssuunnista. Auttaneeko sekään, että erehdyin hyvässä seurassa?
Kommunistivaltaa vastaan nousseet oppositiot ja niiden johtajat joutuivat nopeasti sivuun, ja vanhat puolueet ohjelmineen tuotiin sellaisinaan lännestä itään.
Huomattavin poikkeus oli Tšekkoslovakia. Siellä toisinajattelijoiden perustama Kansalaisfoorumi, jonka johtaja oli kirjailija Václav Havel, pysyi vallassa aina 2000-luvun alkuun saakka.
Länsi-Saksan vasemmistoälymystö tyrmistyi siitä, että jo kuolleeksi julistettu saksalainen nationalismi nousi äärimmäisenä esiin entisen DDR:n alueella. Kun lännessä oli 1980-luvulla saatu hyviä tuloksia natsi-Saksan menneisyydenhallinnassa, uusnatsismi sai vahvaa kannatusta erityisesti Itä-Saksan nuorisolta.
Itäisen Keski-Euroopan vapautuminen herätti lännessä riemukkaita odotuksia. Kulttuurikaupungit Praha, Budapest ja Varsova palaisivat nyt vapaan maailman yhteyteen.
Brittihistorioitsija Eric Hobsbawmin havainto oli kriittisempi: ”Tuntuu kuin Versaillesissa 1919 munitut munat kuoriutuisivat uudelleen.” Hän tarkoitti ensimmäisen maailmansodan rauhansopimusten luomaa tilannetta, jossa Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikuntien raunioille Baltiasta Balkanille oli perustettu rivi uusia itsenäisiä valtioita. Niiden oli määrä kehittyä Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin ohjelman mukaisesti demokratioiksi.
Toisin kuitenkin kävi. Maailmansotien välisenä aikana kaikissa näissä maissa — Tšekkoslovakiaa lukuun ottamatta — valtaan nousivat äärikansallismieliset fasistiset diktatuurit.
Jaltan konferenssissa 1945 itäinen Keski-Eurooppa joutui Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Kommunistinen diktatuuri ei kyennyt tukahduttamaan kansallismielisyyttä, vaikka neuvostopanssarit nujersivatkin Unkarin kapinan 1956 ja Prahan kevään 1968. Reaalisosialismin oloissa nationalismi säilyi ikään kuin pakastettuna. Heti kun jää suli, se virkosi eloon vanhakantaisena ja ärhäkkänä. Vanhat kaunat heräsivät osin uudelleen.
Jugoslavian liittovaltiota oli vielä 1980-luvulla pidetty vakauden mallioppilaana. 1990-luvun alussa se suistui verisiin hajoamissotiin. Koska levottomuuksien pelättiin leviävän, Nato ja EU ryhtyivät toteuttamaan itälaajentumista mahdollisimman nopealla aikataululla. Uusien jäsenmaiden eurokuntoa ei syynätty läheskään yhtä tarkasti kuin Suomen, Ruotsin ja Itävallan muutamaa vuotta aikaisemmin.
Edellytykset demokratialle eivät 2000-luvun alussa olleet juuri paremmat kuin Versaillesin rauhankonferenssin jälkeen. Tšekkoslovakiaa lukuun ottamatta itäisen Keski-Euroopan mailla ei ollut kokemusta parlamentaarisesta demokratiasta. Kahden peräkkäisen diktatuurin aikana kansalaistoiminta oli tukahdutettu ja lähes kaikki toisinajattelijat vaiennettu.
Vuonna 2004 uusien EU-maiden toivelistalla demokraattisen kansalaisyhteiskunnan rakentaminen ei ollut ensimmäisenä eikä edes toisena. Puolasta, Unkarista ja muista uusista jäsenmaista tuli EU:n suurimpia nettosaajia.
Unionin yhtenäisyyttä horjuttaa nyt vakavasti se, että eräät itäisen Keski-Euroopan maat rikkovat vakavasti oikeusvaltioperiaatetta. Ne eivät ole myöskään osallistuneet globaalin pakolaisaallon edellyttämään vastuunkantoon.
Kirjoittaessani 1990-luvulla muutamia lukion historian oppikirjoja jouduin pähkäilemään, miten nimetä kylmän sodan päättymisen jälkeinen aikakausi. Taas tuli avuksi veli Habermas ja hänen teoksensa Die neue Unübersichtlickeit, joka pui hyvinvointivaltion kriisiä, suurten kertomusten kuolemaa ja tulevaisuuden odotusten hämärtymistä. Habermasin vuonna 1985 nimeämä termi tarkoittaa tilannetta, jossa on mahdotonta saada asioista järkevää yleiskuvaa. Niinpä päätin nimetä vuodesta 1989 alkaneen kauden uudeksi epävarmuuden ajaksi.
Kömpelösti suomentamani nimitys on sittemmin kelvannut jopa Opetushallituksen laatimaan lukion historian opetussuunnitelmaan.
Epävarmuustekijät ovat 2010-luvun maailmassa vain lisääntyneet, kuten osoittavat vaikkapa nämä ilmiöt: Yhdysvaltain ja Kiinan kauppasota, Venäjän halukkuus puolustaa itse määrittelemäänsä etupiiriä myös asevoimin, Brexit, pakolaiskriisi ja ilmastonmuutos.
Minulla ei ole tarvetta eikä aikomusta lakata kutsumasta tätä päivää uudeksi epävarmuuden ajaksi.
Esseen kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian professori emeritus.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2019.