Kansainvälinen oikeus populistisen vastaiskun kohteena
– Kansainväliseen oikeuteen kohdistuneesta populistisesta vastaiskusta on kirjoitettu paljon, Karen Knop toteaa.
– Jotkut kansainvälisen oikeuden asiantuntijat keskittyvät vastaiskun torjuntaan ja kansainvälisen lainsäädännön sietokykyyn, kun taas toiset paneutuvat etsimään vastaiskun taustatekijöitä ja sitä, miten kansainvälisestä lainsäädännöstä voitaisiin tehdä entistä demokraattisempaa ja edustavampaa.
Knop osoittaa kansainvälisen oikeuden tarkastelun paljastavan, että populistisen vastaiskun vastustaminen on jo nyt muuttanut monien maiden tapoja laatia ja purkaa kansainvälisiä lakeja. Hän kutsuu ilmiötä ”ulkosuhteita koskevan lainsäädännön nousuksi”. Tunnetuin esimerkki vastaiskusta ovat ne lukuisat valtiot, jotka ovat hylänneet kansainvälisiä sopimuksia, peruneet allekirjoituksensa tai eronneet sopimuksista.
– Yksi tapa vastustaa vastaiskua on ollut todeta, että sopimuksesta irtautuminen ei ole yksin populistijohtajan päätettävissä, vaan että se edellyttää myös lainsäädäntöelimen hyväksyntää.
Knopin mukaan muun muassa Etelä-Afrikan ja Ison-Britannian oikeusistuimet ovat torjuneet perinteisen näkemyksen, jonka mukaan irtautumispäätös on yksin toimeenpanevan elimen tehtävissä. Oikeusistuinten mielestä tietynlaisten sopimusten kohdalla on kysyttävä myös lainsäädäntöelimen kantaa.
Toinen esimerkki populistisen vastaiskun torjumisesta liittyy valtion sisäisiin jakolinjoihin. Kun presidentti Trump ilmoitti Yhdysvaltojen vetäytyvän Pariisin ilmastosopimuksesta, joukko maan osavaltioiden, alkuperäiskansojen, piirikuntien ja kaupunkien johtajia ilmoitti jatkavansa sopimuksen noudattamista.
– Nämä tahot eivät kansainvälisen lain mukaan voi olla virallisia sopimuspuolia, mutta ne voivat sitoutua sopimukseen epävirallisesti ja osallistua ylikansallisiin verkostoihin muiden maiden eri mieltä olevien tahojen kanssa, Knop kertoo.
– Tämän tyyppisen vastarinnan torjumiseksi Trumpin hallinto nosti Kalifornian osavaltiota vastaan ennenkuulumattoman kanteen siksi, että osavaltio oli solminut ympäristösopimuksen Kanadan Quebecin provinssin kanssa.
Kansallisilla laeilla sopimusten puolesta ja niitä vastaan
Knopin esimerkeissä sopimuksista irtautumista vastustavat tahot ovat yrittäneet kansallisen lainsäädännön avulla estää valtiota vetäytymästä sopimuksesta tai korvata vetäytymisen tavalla tai toisella. Samalla Knop osoittaa, miten vaikeaa kansainvälisen oikeuden vuorovaikutus entistä merkittävämmän roolin ulkosuhteissa omaksuneiden oikeusistuimien ja lainsäädäntöelinten kanssa on.
Venezuelan, Kolumbian ja Dominikaanisen tasavallan oikeusistuimet ovat äskettäin lähteneet edistämään tai jopa johtamaan pyrkimyksiä, joiden tavoitteena on sopimusvelvoitteista irtautuminen.
– Brexit puolestaan osoittaa, että kumpikin osapuoli voi vedota demokratiaan ja että oikeusistuimien ja lainsäädäntöelinten osallistuminen ei suinkaan saa populisteja muuttamaan mieltään, päinvastoin.
Mielenosoittajat, jotka vastustivat Ison-Britannian pääministerin aikeita keskeyttää parlamentin istuntokausi Brexit-neuvottelujen aikana, kantoivat kylttejä, joissa sanottiin ”Tässä on kyse demokratian puolustamisesta”, kun taas populistimielenosoittajien mukaan kansa oli jo äänestänyt Euroopan unionista lähdön puolesta. Joidenkin mielenosoittajien kylteissä luki ”Päätös on kansan”, millä viitattiin toiseen Brexit-kansanäänestykseen (jonka toteutuminen oli muutamaan otteeseen lähellä).
– Toisin sanoen ulkosuhteiden oikeuden kannalta populismi ei tarkoita ainoastaan populistijohtajien toimeenpanovaltaa, Knop toteaa.
– Lisäksi populistiset liikkeet vetoavat suoraan kansanvaltaan muun muassa tarjoamalla kansanäänestystä.
Kansainvälisen oikeuden ja ulkosuhteiden oikeuden nykyisen liiton tarkastelua
Kansainvälisen oikeuden ja ulkosuhteiden oikeuden nykyisen liiton tarkastelu osoittaa, että riippumatta siitä, voidaanko tällaisella liitolla torjua populistien vastaisku, se saattaa ajan myötä vaarantaa kansainvälisen oikeuden vallitsevan tilanteen vakauden.
Kansainvälisen oikeuden asiantuntijat eivät yleensä kiinnitä huomiota yksittäisten valtioiden ulkosuhteita koskevaan lainsäädäntöön, mutta Euroopan unionin 50. artikla viittaa juuri näihin lakeihin: sen mukaan mikä tahansa jäsenvaltio voi päättää erota unionista ”valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti”.
Knopin mukaan jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että ilman parlamentin hyväksyntää Ison-Britannian ero EU:sta olisi ollut kansainvälisen oikeuden silmissä pätemätön, ja väittävät jopa, että saman pitäisi koskea yleisemminkin sopimuksista irtautumista silloin kun on selvää, että valtion irtautuminen on rikkonut jotakin sen oman lainsäädännön perustavanlaatuista sääntöä.
– Kansainvälisen ja kansallisen ulottuvuuden välisestä suhteesta ja sen historiasta tarvitaan kriittistä tutkimusta, sanoo Knop.
– Tätä historiaa selvittämällä saamme luultavasti varsin erilaisen kuvan valtion roolista kansainvälisessä oikeudessa – kuvan, joka saattaa paljastaa nationalismin ja imperialismin kielteisen vaikutuksen uusin tavoin sekä tarjota uusia moniarvoisuuden mahdollisuuksia, jotka vaikuttaisivat muun muassa alkuperäiskansoihin ja heidän lainsäädäntöönsä.
Karen Knop järjestää kesäkuussa Helsingin yliopistossa yhdessä professori Martti Koskenniemen kanssa aihetta käsittelevän vapaamuotoisen työpajan, johon osallistuu oikeustieteen asiantuntijoita useasta eri maasta.