Kaurajuomien ja –välipalojen valikoimaa riittää nykyisin kaupoissa hyllymetri toisensa perään, mutta 1990-luvulla oli toisin. Kauraan ei uskonut monikaan.
— Kaura oli hevosen rehua. Puurohiutaleet olivat ainoaa kauraa, mitä oli markkinoilla, elintarvikeyrittäjä ja Yosa-välipalojen kehittäjä Merja Scharlin sanoo.
Merja Scharlinin elämäntyön merkit ovat yhä pystyssä hänen kotinsa lähellä Kaarinan Piispanristissä. Vieressä seisovat Biofermen entiset tehdasrakennukset.
Yosan kehitystyö on Scharlinin osalta lopussa, sillä hänen Bioferme-yrityksensä ja sen tunnettu välipalabrändi myytiin Fazerille vuonna 2017. Fazer pyöritti tuotantoa Kaarinassa vielä kolme vuotta ennen kuin siirsi sen Kouvolan Korialle syksyllä 2020.
Scharlin on 75-vuotias ja kertoo olevansa ”niin sanotulla eläkkeellä”. Kun Fazer osti Biofermen, Scharlin sitoutui vielä vähän yli kahdeksi vuodeksi asiantuntijatyöhön sen palkkalistoille, mutta nyt hän on vapaa. Neljän vuosikymmenen mittaisen yrittäjyyden ja kovan työtahdin jälkeen voisi olla aika ottaa rennosti, mutta Scharlinilla on tekemistä.
Mielessä pyörii edelleen uusia bisnesideoita. Koronakeväänä hän perusti yrityksen, minkä lisäksi hän on mukana startup-hankkeessa, josta ei vielä voi kertoa enempää.
Töitä yötä myöten
Ostajat kolkuttelivat Biofermen ovia jo 2010-luvun alussa, kun vegaanisten tuotteiden suosio yltyi. Pitkän aikaa Scharlin ja hänen toimitusjohtajana toiminut poikansa Niko Scharlin olivat varmoja, että mihinkään ei myydä.
— Kasvu oli kuitenkin niin valtavaa, että olimme usein poikani kanssa yöllä jatkamassa töitä. Olimme jo vähän väsähtäneitä, ja osaavien työntekijöiden nopea rekrytointi oli haastavaa, Scharlin kertoo.
Kauratuotteiden kilpailun kovetessa omaa hallitsevaa osuutta kaupan hyllyssä sai puolustaa entistä ankarammin. Kansainvälistyminen olisi vaatinut kalliita investointeja, mikä ei houkuttanut.
Niinpä Scharlinit tarttuivat Fazerin tarjoukseen. Sinä vuonna heille kertyi pääomatuloja useita miljoonia euroja.
Maatilayrittäjien tytär
Merja Scharlin kouluttautui elintarviketieteiden maailmaan Helsingin yliopiston maatalous–metsätieteellisessä tiedekunnassa. Elämänura yrittäjänä käynnistyi monen sattuman summana, mutta lähtökohdat tulivat lapsuudenkodista.
Scharlin syntyi yrittäjäperheeseen Rymättylässä Turun saaristossa. Rymättylä tunnetaan varhaisperunasta, mutta kotitilan savisilla pelloilla viljeltiin lähinnä sokerijuurikasta. Laitilasta kotoisin ollut äiti oli tuonut kanoja tullessaan, ja vanhemmat ryhtyivät kanankasvattajiksi.
Merja-tytär ei lapsuudessaan oppinut ihannoimaan yrittäjyyttä, päinvastoin. Yrittäjyys näyttäytyi kovana työntekona.
— Minäkin jouduin tekemään töitä niin paljon. Naantalissa kaupunkilaislapset saivat kesäisin juosta pitkin rantoja, ja minä raadoin sokerijuurikaspellolla työjuhtana.
Hän kuitenkin piti muista kodin töistä: ruoanlaitosta ja leipomisesta.
— Ja olin kova siivooja! Äiti aina odotti, koska tulen koulusta, että pääsen siivoamaan.
Scharlin haaveili lapsena kotitalousopettajan työstä ja teki koulut käytyään opettajan sijaisuuksia. Hän ei kuitenkaan päässyt opiskelemaan toivealaansa, joten hän otti kakkosvaihtoehdon, elintarviketieteet Helsingin yliopistossa.
Tutkimattomat myrkyt
Yliopistossa Scharlinin arvomaailma joutui testiin. Hän kiinnostui luonnonmukaisesta viljelystä ja alkoi suhtautua tehoviljelyyn kriittisesti.
Hän luki Rachel Carsonin teoksen Äänetön kevät, jota pidetään yhtenä ympäristöliikkeen käynnistäjänä. Carsonin kertomukset hyönteismyrkkyjen ja etenkin DDT:n aiheuttamista tuhoista tekivät vaikutuksen, mutta yliopistolla luomutuotannosta ei vielä 1960–70-luvuilla juuri puhuttu. Scharlin kuitenkin tutustui muutamiin samoin ajatteleviin ihmisiin.
— Olin kotitilalla nähnyt, mitä sokerijuurikkaisiin ruiskutettiin ja kuinka paljon. Kun luennoitsija yliopistolla kertoi rikkaruohomyrkkyjen haittavaikutuksista, yhdistin ne heti kotini tehoviljelyyn. Ajattelin, että ei näin voi olla. Samaan satsiin sekoitettiin monesti eri kasvinsuojeluaineita ja mietin, kuka nuo sekoitukset on tutkinut: ei varmasti kukaan.
Scharlinia kiinnosti muun muassa biodynaaminen viljely, mutta käytännönläheiselle ihmiselle sen antroposofinen filosofia tuntui vieraalta.
Kumppani teurastamolta
Opiskelujen jälkeen elämä vei Helsingistä takaisin kotiseudun suuntaan. Merja Scharlin tapasi aviomiehensä Voitto Scharlinin tehdessään lopputyötään Lounais-Suomen Osuusteurastamolle LSO:lle, jossa tämä oli töissä. Pariskunta meni naimisiin vuonna 1971, asettui asumaan Kaarinaan ja sai kaksi lasta.
Vaikka Scharlin ei nuorena haaveillut yrittäjyydestä, yrittäjä hänestä kuitenkin tuli valmistumisen jälkeen vuonna 1977, kun hän päätti perustaa autotalliinsa mehuaseman. Hän alkoi valmistaa kotimaisia säilöntäaineettomia hedelmä- ja vihannesmehuja luontaistuoteyritys Reformikeskukselle. Seuraavaksi tuotevalikoimaan tulivat hapatetut vihannekset, tärkeimpänä luomuhapankaali.
Ensimmäisen tehtaan hän pani pystyyn 1980, ja tehdasta laajennettiin sitä mukaa kuin rahaa oli. Työntekijöitä oli palkattava etenkin syksyisin sadonkorjuuaikaan. Itselleen Scharlin ei nostanut yrityksestä palkkaa vuosikausiin.
Ajatus kauran hapattamisesta
Luomuhapankaalin tuotantoprosessi perustui spontaaniin käymiseen, jossa lopputuloksesta ei ollut koskaan täyttä varmuutta. Scharlin oli kuitenkin uransa alusta asti seurannut alan tutkimusta ja mietti vaihtoehtoja.
Hän oli lukenut maitohappobakteereista ja niiden terveyttä edistävistä vaikutuksista ja päätti ottaa yhteyttä näitä bakteereita tutkineeseen professoriin, Turun yliopiston Seppo Salmiseen. Tämä varmasti tietäisi, jos jotakin maitohappobakteerikantaa olisi mahdollista hyödyntää kaalin käsittelyssä.
Salminen ehdotti kuitenkin jotakin aivan muuta: elävien probioottien käyttöä kauran hapatuksessa eli fermentoinnissa. Idean takana oli Suomen viljateknologian pioneeri, Helsingin yliopiston professori Hannu Salovaara.
Ajatusta oli kaupattu isoille elintarvikeyrityksille, mutta niitä ei innostanut. Tuolloin tuntui vielä hankalalta ennakoida, kelpaisivatko kauratuotteet kuluttajille, joten suuryritykset eivät halunneet käyttää hankkeeseen aikaa ja rahaa.
Scharlin tajusi heti, että idea on loistava. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Scharlin pääsi edes Salovaaran puheille. Pienyrittäjä ei ehkä ollut se, jolle Salovaara oli ajatellut keksintönsä myydä. Tapaaminen vieräytti kuitenkin hankkeen liikkeelle. Sille saatiin Tekes-rahaa, ja mukana olivat Helsingin yliopiston lisäksi Kuopion ja Turun yliopistot.
Yllätys kylmiössä
Tuotekehitystä Scharlin teki kuitenkin pitkälti yksinään. Hänen piti keksiä, mikä Salovaaran patenttihakemukseen listaamista bakteereista tuottaisi jotakin syötäväksi kelpaavaa, terveellistä ja hyvää.
— Olin jo aika toivoton bakteereineni. Olin varastoinut tekemiäni satseja kylmiöön ja jossakin vaiheessa päätin tyhjentää sen ja heittää vanhat pois. Kansia aukoessani huomasin, että mikäs tämä tällainen on: yksi erä oli hienon näköinen. Maistoin sitä ja ajattelin, että voi jestas.
Scharlin tarkisti papereistaan, miten tuo erä olikaan syntynyt ja huomasi, että se oli neljän bakteerikannan seos. Tästä löydöstä kehitystyö jatkui vielä kuukausia, kunnes syntyi valmista: täysin kasvipohjaisia välipaloja, jotka sisältävät maitohappo- ja bifidobakteereita.
Lama-ajan uutuudet
Ajankohta ei ollut helpoin mahdollinen. Suomi koetti kömpiä ylös lamavuosista, yrityksiä oli mennyt nurin, ja ihmisiä oli sankoin joukoin työttömänä. Merja Scharlinilla sen sijaan oli nousukiito alullaan.
Hänen puolisonsa oli jäänyt omasta pyynnöstään eläkkeelle vuonna 1994 ja oli isona tukena yrityksen kehittämisessä. Voitto Scharlinilla oli vahva näkemys markkinoinnista, ja hän oli taloudesta tarkka.
— Mieheni laski joka ainoa perjantai kello 14, mikä oli tuon viikon tulos ja mitkä ensi viikon tulosodotukset. Aina reagoimme nopeasti ja katsoimme, että rahaa ei mene mihinkään turhaan vaan kaikki vie tuotetta eteenpäin.
Pieni Bioferme hyötyi yllättävällä tavalla siitä, että samoihin aikoihin tuli markkinoille isompien yritysten terveyselintarvikkeita. Raision Benecol-margariini ja Valion Gefilus-tuotteet GG-pelastajabakteereineen herättivät kiinnostusta. Kun mediassa kerrottiin uusista terveystuotteista, Yosa pääsi kuin siivellä: lehtijutut mainitsivat sen lyhyesti osana samaa ilmiötä.
Kilpailijat kirivät
Aluksi Yosaa valmistettiin Biofermen tehtaalla pilottihankkeena pienillä 500 litran kattiloilla ja myytiin Reformikeskuksessa. Mediahuomion herättämät ihmiset kuitenkin kyselivät Yosaa ruokakaupoista, ja pian tuote päätyikin isojen kauppojen hyllyille.
Myynti kasvoi vauhdikkaasti, ja tuotantoa piti laajentaa. Tehtaan rakentaminen maksoi neljä kertaa yrityksen vuoden liikevaihdon. Puoliso ja vanhemmat olivat kannustavia: nyt pankista lainaa ja laitos pystyyn.
— Minun oli vaikea hillitä itseni, kun eräs professori kysyi, että no, kuinka pitkäksi arvioit tämän Yosan elinkaaren. Ajattelin, että en edes kuuntele tuommoisia juttuja. Muuta tietä ei ole kuin mennä ylöspäin.
2000-luvun alussa ilmaantui vegaaninen kilpailija, soijatuotteet. Scharlin ei ollut uskonut, että soijasta voisi tulla mitään: hän ajatteli, että sehän on niin kamalan makuistakin. Toisin kävi. Alpro lähti edelläkävijänä kehittämään ja nostamaan soijatuotteita valtavirtaan.
Uusi kilpailutilanne oli Scharlineille pelottava vaihe. Kauratuotteita ei ollut mahdollista lähteä kehittämään maitopohjaisiksi, koska Bioferme oli linsenssisopimuksella sidoksissa patenttiin vuoteen 2009.
Patentin ja sopimuksen rauettua alkoi kiivas tuotekehityksen aika. Kauramaitopohjaiset juomat sekä crème fraiche -tyyppinen Ruoka & Dippi syntyivät, samoin proteiinipitoiset välipalat, levitteet ja kreikkalaisen jogurtin inspiroimat kauratuotteet.
Palkittu laihdutusjuoma Oatrim sisälsi glukomannaania, joka EU:ssa hyväksytyn terveysväittämän mukaan auttaa painonhallinnassa. Viimeiseksi ennen yrityskauppaa kehitettiin kasviperäinen raejuusto.
Kaura kiinnosti kaikkia.
Tiedon imu
Scharlin näkee kasviperäisten elintarvikkeiden alalla yhä valtavasti uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi palkokasveille, öljykasveille ja tattarille löytynee tulevaisuudessa paljon käyttökohteita ja jalostustapoja.
— Suurimman kasvun näen lihankorvikkeiden alalla. Liha ei mihinkään häviä, mutta sen kulutus vähenee. Muutos vaatii kuitenkin hyvää tuotekehitystä, jotta päästään lähelle totuttua lihan makua ja rakennetta.
Hapattaminen on nyt todella pinnalla verrattuna siihen aikaan, jona Scharlin näiden tuotteiden parissa aloitti. Länsimaiset kuluttajat ovat päässeet sisään fermentoitujen ruokien makumaailmaan paljolti Aasian keittiöiden kautta. Etunenässä tutuiksi ovat tulleet kombucha, kimchi ja miso.
Fermentoinnin vaikutuksia suoliston hyvinvointiin myös tutkitaan paljon, samoin sen muita terveysvaikutuksia.
Scharlin on koko yrittäjäuransa ajan ollut tiiviissä yhteydessä eri yliopistojen tutkijoihin ja halunnut imeä itseensä uutta tietoa silloinkin, kun siitä ei ole ollut välitöntä hyötyä.
— En olisi pysynyt vireessä, jos en olisi koko ajan pystynyt ammentamaan uutta ja yrittänyt katsoa, mitä tieteellistä tietoa voin hyödyntää tuotekehityksessä.
Eläkkeelle jääminen ei ole lievittänyt tiedonjanoa.
— Olen aina pyrkinyt olemaan edelläkävijä ja seuraan alaa koko ajan. Siihen olen oppinut, Scharlin sanoo.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 1/2021.