Autoritääristen hallintojen kestävyys itäisessä Euroopassa

EU:n piirissä toivotaan, että autoritäärinen kehitys itäisessä Euroopassa kääntyy sisäisten ja ulkoisten paineiden yhteisvaikutuksesta. Katalin Miklossy kuitenkin kysyy, onko autoritääristen hallintojen kestävyys aliarvoitu läntisissä keskusteluissa.

ALEKSANTERI INSIGHT 1/2021. Vuoden 2020 lopussa Euroopan unioni pääsi yhteisymmärrykseen oikeusvaltiomekanismista, jolla kontrolloidaan EU-tukien käyttöä erityisesti itäisissä jäsenmaissa. Lisäpontta prosessille antoivat kansalaisten tyytymättömyyden aallot itäisessä Euroopassa. Viimeisten vuosien aikana ihmiset ovat osoittaneet mieltään mm. demokratian, median ja yliopistojen vapauden, naisten tasa-arvon, tuomarien riippumattomuuden puolesta ja korruptiota vastaan. EU:n piirissä on siis herännyt toivo, että tällaiset paineet voivat vihdoin kääntää autoritäärisen kehityssuunnan näissä maissa. Mutta onko tämä toiveikkuus perusteltu?

Olennainen ero nykyisten ja entisaikojen autoritääristen järjestelmien välillä on se, että nykyiset valtiaat eivät enää tarvitse väkivaltaa.

Väitän, että nykyiset autoritäärisyyteen vivahtavat järjestelmät toteuttavat uudentyyppistä hallintomekanismia, jonka takia ne ovat varsin joustavia ja innovatiivisia. Olennainen ero nykyisten ja entisaikojen autoritääristen järjestelmien välillä on se, että nykyiset valtiaat eivät enää tarvitse väkivaltaa. Riittää, että vastustajan toiminta tehdään hallinnollisin ja taloudellisin keinoin mahdottomaksi. Tämä onnistuu nopeutetun lainsäädännön ja instituutionaalisten muutosten sekä resurssien tehokkaan kanavoinnin avulla. Ratkaisuja on helppo perustella vetoamalla kansainvälisiin esimerkkeihin tai tarvittaviin säästöihin. Sosiaalipoliittiset ohjelmat takaavat vallalle uskollisten joukkojen määrän kasvun. Avainasemassa ovat esimerkiksi avokätiset perhetukiaiset, eläkkeiden korotukset, nuorten työntekijöiden verovapaus, työllistämisohjelmat, tuettu asuminen ja reilut asuntolainat. EU-tukien korruptio nähdään kotimaisten yrittäjien tukemisena ja siten yleisesti hyväksyttävänä. Kun otetaan huomioon, että riippumattoman median toimintaa pyritään rajoittamaan, hallinnon viesti saa yhä vahvemman monopoliaseman. Näin luodaan rinnakkaistodellisuutta, mustavalkoista vastakkainasettelua, jossa hallinto näyttäytyy hyödykkeitä ja turvallisuutta tarjoavana, kansallisintressiä edustavana voimana.

Turvallisuus laajassa merkityksessä on poliittisen kulttuurin ydinkäsitteitä itäisessä Euroopassa, jossa demokratiaperinteet ovat historiallisesti ohuet. Valtiososialismin jälkeinen demokratisaatio on koettu kaoottisena. Sitä on leimannut yhteiskuntien markkinaehtoistuminen, jossa sosiaalisen verkoston puuttuminen loi laajan väliinputoajajoukon. Shokkiterapia vääristi kuvaa liberaalidemokratiasta, jolloin lakia ja järjestystä korostavalle, perusturvallisuutta lupaavalle vahvakätiselle johdolle syntyi nostalgista tilausta – erityisesti kun odotukset EU-elintason saavuttamisesta eivät lopulta toteutunutkaan.   

Lännessä autoritarismin kritiikkiin liittyy vähättelyä, eikä huomata, että järjestelmät ovat alati muuttuvia ja sopeutumiskykyisiä. Esimerkiksi koska koronatilanteen hoito on vaatinut kansalaisvapauksien rajoittamista myös vankimmissa demokratioissa, se tarjosi loistavan tilaisuuden kiristää keskitettyä valtaa entisestään. Mielenosoituksiinkin voidaan suhtautua kuin oppimisprosessiin, jossa hallinto keksii jatkuvasti uusia keinoja protestien neutralisoimiseksi. Sama kekseliäisyys ilmenee lainsäädäntökikkailussa oikeusvaltiomekanismin uhan edessä. Autoritääristen voimien kesken on nähtävissä myös verkostoitumista, jonka tarkoituksena on vaihtaa kokemuksia ja vahvistaa yhteisrintamaa. Venäjän ja Kiinan ”toverillisen” tuen lisäksi, meneillään on yhdistymishanke, jossa Puolan, Unkarin, Slovenian, Italian ja Ranskan oikeistopopulistiset puolueet tavoittelevat vahvempaa edustusta Euroopan parlamenttiin.  

EU:n liberaalidemokratian perinteet ovat yhteisön vahvuus, mutta siinä piilee se heikkous, että suhtaudutaan vakiintuneiden tapojen mukaan autoritäärisiin hallintoihin, jotka tosiasiassa kykenevät muuntautumaan yllättävän joustavasti.

Katalin Miklóssy on itäisen Euroopan tutkimuksen tieteenalavastaava Helsingin yliopistossa