1989 – vallankumous vai vallankumouksen loppu?

ALEKSANTERI INSIGHT 5/2018. Vuoden 1989 juuret yltävät vähintäänkin viidenkymmenen vuoden taakse vuoteen 1968, jolloin sosialistisen vallankumouksen aalto saavutti murtumispisteensä, jatkoi heikentyneenä, ideologiansa loppuun kuluttaneena rantaa kohti, hajoten vuoden 1989 kuohuntaan, kirjoittaa Jouni Järvinen.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta sosialismin romahtamisesta itäisessä Euroopassa.  Oliko vuoden 1989 vallanvaihdoksessa kysymys vallankumouksesta, brittihistorioitsija Timothy Garton Ashin esittämästä reformin ja vallankumouksen yhdistävästä ”refoluutiosta” vai vallankumouksen epäonnistumisesta? Argumentteja voidaan esittää puolesta ja vastaan. Mielestäni kysymys oli lähes kaikissa tapauksista neuvotellusta järjestelmän muutoksesta ja pääosin rauhanomaisesta vallanvaihdosta – mutta myös sosialistisen vallankumouksen lopusta.

Marxilais-leniniläisessä, kuten stalinilaisessakin, ajattelussa sosialistinen vallankumous nähdään, ei tapahtumana, vaan pitkänä kommunismiin johtavana prosessina.  Tästä näkökulmasta voidaan esittää, että itäisessä Euroopassa todistettiin sosialistisen vallankumouksen epäonnistumista, jonka seurauksena kommunistit luopuivat vallasta vapaaehtoisesti, vaikka heillä olisikin yhä ollut kaikki keinot liikehdinnän pysäyttämiseksi.

1989 tiedotusvälineet välittivät kuvia demokratiaa vaativista ihmisjoukoista Prahassa, Ceaușescun hämmentyneestä esiintymisestä väkijoukon edessä ja muurin yli kiipeävistä ihmisistä Berliinissä.  Tämä oli omiaan luomaan kuvaa sosialismin dramaattisesta romahtamisesta, vaikka tapahtumien taustalla oli tuolloin päätepisteensä saavuttanut järjestelmän pitkäaikainen kriisi.

Lähes kaikissa Itä-Euroopan sosialistimaissa oli koettu lyhytaikaisia kriisejä erilaisten uudistuspyrkimysten yhteydessä. Prahan kevään 1968 mittava uudistusohjelma ja sitä seurannut Neuvostojoukkojen johtama miehitys saman vuoden elokuussa osoittivat, ettei järjestelmän muuttaminen ylhäältä käsin ollut mahdollista. Tankkien vyörymistä Prahaan sivusta seurannut tšekki oli tuolloin oikeassa todetessaan, ”tämä on kommunismin loppu”.  

Monien usko kommunistiseen ideologiaan katosi ja sen korvasi reaalisosialismin kyyninen maailma.  Ideologian rapautuminen, talouden ongelmat ja lopulta Gorbachevin glasnost ja perestroika kalvoivat Itä-Euroopan kommunistijohtajien vallan legitimiteettiä. Laajenevan ideologisen tyhjiön tilalle alkoi virrata uusia ajatuksia. Vuoden 1975 Etykin myötä toisinajattelijoiden ääni vahvistui ympäri neuvostoblokkia. He vaativat johtajiaan noudattamaan allekirjoittamiaan sopimuksia, toivat kansalais- ja ihmisoikeudet politiikan polttopisteeseen, kehottivat ihmisiä Václav Havelin sanoin ”elämään totuudessa” ja peräänkuuluttivat kansalaisyhteiskunnan autonomiaa.

Toinen merkittävä ideologinen virtaus oli Keski-Euroopan ja sen kulttuuris-historiallisen identiteetin ”uusi” löytäminen. Keskusteluun osallistui useita merkittäviä kulttuurivaikuttajia kuten Czesław Miłosz, György Konrád, Jenő Szűcs ja Milan Kundera. Heidän teksteissään uudelleenluotiin narratiivia Itä-Eurooppaan ”kaapattujen” keskieurooppalaisten maiden historiallisesta ja kulttuurisesta kuulumisesta läntiseen Eurooppaan. Usein osin sovinistissävytteiset ja orientalismiinkin taipuvaivat debatit resonoivat erityisesti opiskelijoiden ja älymystön keskuudessa. Identiteettipoliittisesti latautuneesta ”paluusta Eurooppaan” tulikin vuoden 1989 yksi keskeisimmistä sloganeista.

Vuoden 1989 juuret yltävät vähintäänkin viidenkymmenen vuoden taakse vuoteen 1968, jolloin sosialistisen vallankumouksen aalto saavutti murtumispisteensä, jatkoi heikentyneenä, ideologiansa loppuun kuluttaneena rantaa kohti, hajoten vuoden 1989 kuohuntaan. Tutkijat eivät osanneet ennustaan Annus Mirabiliksen tapahtumia, eivätkä aavistaa transition yllätyksellisiä reittejä. Kun katsomme itäisen Keski-Euroopan entisiä sosialistimaita tänään, on selvää, että jotakin on muuttumassa, mutta mitä? Tutkijoilla on jälleen merkittäviä kysymyksiä edessään.

Jouni Järvinen toimii Itäisen Keski-Euroopan, Balkanin ja Baltian tutkimuksen ja Ukraina-opintokokonaisuuden koulutusohjelmajohtajana.