Arvoisa dekaani, hyvät tiedekuntalaiset, ja ennen kaikkea: hyvät vastavalmistuneet.
Jokainen tieteenala hahmottaa maailmaa omalla tavallaan. Opintojen aikana tieteenalan maailmankuvasta ei välttämättä puhuta suoraan. Rivien välistä se kuitenkin välittyy hiljaisena tietona. Meidän juristien on erityisen tärkeää tarkastella maailmankuvaamme, koska juridiikka vaikuttaa lähes jokaiseen arkielämän kysymykseen ja yhteiskunnalliseen asiaan.
Lainsäädännössä on kyse asioiden kieltämisestä ja sallimisesta, toisin sanoen vallankäytöstä. Vallankäyttö liittyy ensinnäkin oikeuden kategorioihin. Niiden avulla määrittelemme, kuka kuuluu sisäpuolelle ja kuka ulkopuolelle. Kategoriat ovat välttämättömiä: ilman niitä todellista maailmaa ei olisi mahdollista taivuttaa juridiikan kielelle. Kategoriat ovat kuitenkin myös rajoittavia, koska inhimillinen kokemus mahtuu niihin kokonaan vain harvoin.
Toiseksi vallankäyttö liittyy kieleen, jonka avulla kategorioita luodaan. Juridiikan kieli heijastaa kirjoittajansa todellisuutta mutta myös luo uutta todellisuutta. Kieli on oikeuden työkalu ja vankila: oikeudellista ajattelua ei ole sanojen ulkopuolella. Kategorioiden tavoin kieli on välttämätön mutta samalla rajoittava osa oikeudellista ajattelua.
Oikeuden ja vallan suhteeseen liittyy myös se, kuka lakia tulkitsee. Alkuvuodesta valmistunut valtiosääntöoikeuden väitöskirjani käsittelee lapsen etua ja etenkin sitä, millaisia merkityksiä käsite saa oikeuskäytännössä. Lapsen edun käsitteellä on menneisyydessä oikeutettu vähemmistöihin kuuluvien lasten huostaanottoja; nykyään sitä käytetään eri tavalla, kun on kyse ulkomaalaisten lasten oikeuksista. Toisaalta käsite on tuonut lasten intressejä näkyväksi tapauksissa, joissa lapsen oikeuksien näkökulma jäisi muuten sivuun. Jokaiseen juridiseen käsitteeseen pätee sama sääntö: käsitteen tulkitsijalla on merkittävää valtaa.
Yksi väitöskirjani keskeisistä havainnoista liittyy prosessien merkitykseen: lasten oikeuksien kannalta parempia lopputuloksia syntyy silloin, kun keskitytään siihen, onko päätöksenteossa noudatettu tiettyjä prosessuaalisia takeita – onko lasta esimerkiksi kuultu tai oikeuksia vähemmän rajoittavia vaihtoehtoja kartoitettu. Ajattelen, että juuri prosesseihin ja niiden oikeudenmukaisuuteen keskittyminen on keskeinen keino tuoda lainsäädäntöön lisää avoimuutta sellaisille näkökulmille, jotka eivät jo ole päätöksenteossa edustettuina. Kenen ääni kuuluu lainvalmistelussa ja päätöksenteossa – ja kenen ei? Esimerkiksi tällaisia ongelmakohtia on mahdollista tuoda esille tutkimuksen avulla. Kyse ei ole tiettyyn, ennalta arvattavaan lopputulokseen päätymisestä vaan tilan antamisesta sellaisille näkökulmille, jotka saattaisivat muuten jäädä varjoon. Poliitikot säätävät lait, mutta juristeja tarvitaan niiden kirjoittamiseen ja tulkitsemiseen.
Myös tutkimustyön tekemisessä huomion suuntaaminen prosessiin on ollut tärkeää. Viimeisen väitöskirjaprojektiin käyttämäni vuoden aikana huomasin ajattelevani yhä useammin, että tärkeimmät oppimani asiat eivät ole väitöskirjani sivuilla – yhtään siis sisältöä väheksymättä. Vaikka tutkimustyöstä puhutaan usein yksinäisenä puurtamisena, se on myös luovaa ja uteliasta yhteistyötä, uusien polkujen etsimistä yhdessä muiden kanssa. Itse näen tutkijakoulutuksen etenkin sellaisten taitojen opettelemisena, jotka ovat keskeisiä myös oikeusnotaari- ja maisterivaiheen opinnoissa. Laajojen kokonaisuuksien hallitseminen, juridinen argumentointi, muiden esittämien näkökantojen huomioon ottaminen ja itsensä ilmaiseminen selkeästi ovat taitoja, joiden opettelu vaatii esimerkkejä, yhteistyötä ja toistoja.
Erityisen olennainen taito juristille on kriittinen ajattelu, totutun tiedon kyseenalaistaminen. Olen iloinen siitä, että tiedekunnan opetus pyrkii korostamaan koko ajan enemmän tiedonhankintaa ulkoa opettelun sijaan. Kriittisen ajattelun opettamiseen ei kuitenkaan ole kaavaa. Kriittinen ajattelu on paitsi kyseenalaistamista, myös sen arvioimista, milloin tiedän tietystä aiheesta tarpeeksi voidakseni muodostaa perustellun kannan – ja milloin vasta-argumentit ovat niin vakuuttavia, että kannan muuttamista pitäisi harkita. Kriittisen ajattelun kehittyminen ei ole vain jokaisen omalla vastuulla, vaan se vaatii yhteistyötä. Yhteistyö ei puolestaan tarkoita ainoastaan tuen ja ohjauksen saamista vaan myös tuen vastaanottamisen opettelua.
Oikeustiede ei ole valmis; se muuttuu väistämättä maailman muuttuessa. Vaikka osa muutoksesta tuntuu tapahtuvan itsestään, ajattelen, että maailmankuvaa pitää myös tietoisesti kehittää, pysyä avoimena uusille ajatuksille. On tärkeää keskustella siitä, millaiset arvot vaikuttavat lainsäädännön taustalla; millaiset ennakkokäsitykset vaikuttavat siihen, miten lainsäädäntöä tulkitsemme; ja siitä, millaista maailmaa haluamme rakentaa ja kenelle.
Toivotan paljon onnea kaikille teille vastavalmistuneille. Te olette nyt ja tulette jatkossakin olemaan tärkeä osa sitä, millaiseksi oikeustieteen ja juristien maailmankuva muodostuu.