Turhat kirjastosakot, kadonneet lapaset, puhelinlaskun saapuminen perintäfirman kuoressa. Tämä on tuttua suurpiirteisille arjen sankareille.
Kirjailija Juha Itkonen tunnistaa ominaisuuden itsestään. Ihmisenä hän kertoo olevansa generalisti, suurista linjoista kiinnostuva yleistekijä. Itkonen kuitenkin kirjoittaa kirjoja, joiden maailmat rakentuvat varsin yksityiskohtaisista kuvailuista.
– Kirjoittaessani keskityn yksityiskohtiin, mutta muissa asioissa en ole kauhean tarkka. Suoritin juuri työhuoneella puolivuotissiivouksen, ja ennen sitä nurkissa pyöri hirveä määrä papereita ja laatikoita.
Silloin tällöin laskun maksu ajallaan unohtuu, ja perintäfirma pääsee rokottamaan pankkitiliä karhukirjeellä.
– Tämä on tällaista pienen mittakaavan holtittomuutta, mikä varmaan johtuu siitä, että ajatukseni askartelevat muualla.
Generalisti löysi paikkansa
Taipumuksella oli vaikutusta myös siihen, että Itkonen vaihtoi ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen humanistisesta tiedekunnasta valtiotieteelliseen. Lukion päätyttyä suomen kielen ja yleisen kirjallisuustieteen opinnot olivat tuntuneet hyvältä ajatukselta, sillä 19-vuotias Itkonen halusi runoilijaksi.
Yllätys olikin, että kirjallisuustieteessä tutkitaan kirjallisuutta tieteellisin menetelmin.
– Olin mielessäni nähnyt, kuinka siellä luetaan kirjoja, minkä taas ajattelin johtavan siihen, että minusta tulee kirjailija.
Itkosen vanhemmat, laboratoriohoitajana työskennellyt äiti ja kiinteistönvälittäjäisä, olivat päätyneet ammatteihinsa sukupolvelleen tyypillisesti käymättä lukiotakaan.
– Alkuperäinen alanvalintani kertoo luultavasti ennen kaikkea siitä, kuinka vähän tiesin valmiiksi yliopistomaailmasta. Minusta on tosi kova vaatimus edelleen tämän päivän nuorille, että opinnoissa pitäisi löytää jo ensimmäisellä kerralla oikeaan osoitteeseen.
Vastikään uutisoitiin (Helsingin Sanomat 16.12.2019), että perinteisessä opiskeluiässä parikymppisenä psyykenlääkkeiden käyttö äkkiä lisääntyy. Opiskelijana paineet pärjätä luultavasti kasvavat, eikä lapsuudenperheen tuki ole samalla tavalla saatavilla kuin ennen.
Itkosellekin opintojen alku jäi mieleen vaikeana aikana.
– Siinä oli isoon kaupunkiin muuttoa ja nuoren ihmisen yksinäisyyttä. Tilanne kriisiytyi ensimmäisen vuoden keväällä, kun ajattelin, ettei minusta tulekaan runoilijaa, enkä voi jatkaa humanistisessa.
Armeija tarjosi onneksi välivuoden, ja sen jälkeen Itkonen vaihtoi valtiotieteelliseen.
– Valtsika avaa yksityiskohtien sijaan laajan panoraaman yhteiskuntaan. Se oli minulle oikea paikka, kun sinne mutkan kautta löysin.
Kahden opiskeluvuoden jälkeen hän alkoi jo työskennellä toimittajana.
– Yliopisto opettaa, jos ei kokonaisuuksien hallintaa, niin niiden etsimistä. Hamusin aika nopeasti isoja juttuaiheita, joita varten piti mennä kirjastoon tekemään taustatöitä. Eri taustoista tulleiden kollegoiden vahvuudet olivat ehkä toisenlaisia. He olivat esimerkiksi sosiaalisesti tosi taitavia soittelemaan puheluita, missä minä en ollut superhyvä.
Pikkuhiljaa mielessä alkoi elää ajatus pidemmästä tekstistä, josta syntyi vuonna 2003 julkaistu esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä. Kolme vuotta myöhemmin hän jättäytyi päivätöistä vapaaksi kirjailijaksi.
Kirjallisuuden perusopinnoista on ollut hyötyä fiktion kirjoittamiselle, Itkonen myöntää. Ne ovat auttaneet esimerkiksi erilaisten kerrontaratkaisujen miettimisessä.
Kamppailu lukemisen puolesta
Itkosella on neljä lasta. Yhteinen iltasatuhetki on tärkeä rutiini, josta suurtenkin linjojen vetäjä on halunnut pitää kiinni. Se on arkista kamppailua lukutaidon puolesta.
Tiedetään, että koulutus periytyy herkästi myös tasa-arvoiseksi mielletyssä Suomessa. Itkonen on huolissaan erityisesti lukemisen eriytymisestä. Huonosti lukevien ihmisten määrä on kasvanut. Samaan aikaan lukutaidottomuus kaventaa helposti yksilön mahdollisuuksia nykyisessä, tutkinnoille perustuvassa työelämässä.
– Jos lukutaito polarisoituu edelleen vahvasti, myös yliopisto tulee olemaan aito mahdollisuus entistä harvemmille.
Kotitausta vaikuttaa lukemisen eroihin paljon, mutta kenen tahansa elämässä kirjan kanssa kilpailevat nykyisin samat somet ja netflixit.
– Kun satuhetket jossain iässä loppuvat ja lapsen pitäisikin lukea itse, siitä tulee heti hankalampaa. Yritän parhaillani itse keksiä keinoja ja kannustimia, että saisin myös 14-vuotiaan esikoisen lukemaan, edes joskus.