Olli Erkki Lehto syntyi Helsingissä 30.5.1925. Eteläpohjalainen isä Lauri oli matematiikan maisteri ja toimi vakuutusjohtaja Suomi-yhtiössä, äiti Hilma (os. Autio) oli muuttanut Viipurista Helsinkiin ja oli töissä samassa yhtiössä. Helsingin Etu-Töölössä varttunut Olli kävi Suomalaista Yhteiskoulua, mutta lukio-opiskelu keskeytyi keväällä 1943, kun viranomaiset julistivat hänet ylioppilaaksi ilman kirjoituksia ja samalla komensivat hänet asepalvelukseen. Lokakuussa 18-vuotias nuorukainen lähetettiin rintamalle Syvärille, minkä jälkeen hän osallistui jatkosotaan Kannaksella ja Aunuksella 1944 sekä Lapin sotaan saksalaisia vastaan 1945.
Keväällä 1945 Olli Lehto pääsi kirjautumaan Helsingin yliopistoon matematiikka pääaineenaan. Nopeiden opintojen jälkeen filosofian kandidaatin tutkinto valmistui 1947. Pro gradun tarkastaja oli Rolf Nevanlinna, joka erottuaan yliopiston rehtorin toimesta 1945 oli virkavapaa matematiikan professuurista ja hoiti vastaavaa virkaa Zürichin yliopistossa Sveitsissä. Nevanlinna järjesti Lehdolle stipendin Zürichiin 1948, minkä jälkeen väitöskirja funktioteoriasta valmistui nopeasti kesäksi 1949. Juuri 24 vuotta täyttäneen Lehdon vastaväittäjänä toimi toinen funktioteorian tutkija professori Pekka Juhana Myrberg, josta tuli yliopiston kansleri vuosiksi 1952–62.
Olli Lehto oli jo maisteriksi valmistumisen jälkeen 1947 tullut joksikin aikaa Suomen Kaapelitehdas Oy:n palvelukseen, jolloin hän pääsi seuraamaan ensimmäisen suomalaisen ”matematiikkakoneen” ESKOn rakentamista ja käyttöönottoa. 1960-luvun alussa hänen muistionsa vauhditti Kaapelitehtaan elektroniikkaosaston panostusta uuteen tietotekniikkaan, mikä valmisteli Nokia-yhtiön tulevaa menestystä vuosisadan lopulla. Mutta sovelluksia vielä tärkeämpää oli oma intohimoinen tieteenharjoitus eli matematiikan perustutkimus ensin akateemikoksi siirtyneen Nevanlinnan assistenttina 1953-56 ja matematiikan apulaisprofessorina 1954–61, sitten P. J. Myrbergin seuraajana varsinaisen professorin virassa 1961–1983.
Avioliiton Olli Lehto solmi 1954 Eva Ekholmin (1927–2020) kanssa. Eva oli hankkinut lupakirjan moottorilentoon, mutta naisena hän pääsi ilmaan vain lentoemäntänä ja purjelentäjänä. Perheeseen syntyi kolme lasta 1955–1961. Eva Lehto toimi 1970- ja 1980-luvuilla Suomen pakolaisavun toiminnanjohtajana, ja löysi perheelle uuden asunnon yliopiston läheltä Ritarikadulta. Yli 66 vuoden mittaisen liiton aikana hän osallistui tarmokkaasti puolisonsa lisääntyviin akateemisiin velvollisuuksiin.
Olli Lehdon keskeinen ala matematiikassa oli kompleksilukujen tasossa määriteltyjen funktioiden teoria eli kompleksianalyysi, jonka tutkimuksen aloitti Suomessa Ernst Lindelöf 1910-luvulla ja nosti maailman huipulle 1920- ja 1930-luvuilla Rolf Nevanlinna oppilaansa Lars Ahlforsin kanssa. Muistelmissaan Lehto ei mene tämän vaikean aiheen yksityiskohtiin, mutta hyvän yhteenvedon hän tarjoaa Suomen matematiikan historiasta kirjoittamassaan artikkelissa Päiviö Tommilan toimittamaan teokseen Suomen tieteen historia 3 (WSOY, 2000). Jo pro gradu -työssään Lehto esitti konstruktiivisen todistuksen Riemannin kuvauslauseelle, jonka mukaan kompleksitason yhtenäinen alue voidaan konformisesti kuvata yksikkökiekolle. Tämä tulos voidaan yleistää Riemannin pinnalle, joka muodostuu kompleksitason kerroksista. Lehdon ansiona on tämän Suomelle paljon mainetta tuoneen funktioteorian koulukunnan uusiutuminen, jossa lähtökohtana olivat Nevanlinnan oppilaiden (Harvardiin siirtynyt Ahlfors ja jo 1943 kuollut saksalainen Oswald Teichmüller) uudet oivallukset Riemannin pintojen ominaisuksista. Aiemmin oli tutkittu konformikuvauksia, joissa kuvioiden kulmat säilyvät. Kiinnostavana uutena yleistyksenä olivat kvasikonformiset kuvaukset, joissa sallittua kulmien muutosta on rajoitettu. Tällöin muodot eivät täysin säily, vaan esimerkiksi ympyrä voi kuvautua ellipsille. Lehto piti tästä aiheesta yhteisen seminaarin professori K. I. Virtasen kanssa 1958– 59, ja heidän yhteinen monografiansa Quasikonforme Abbildungen ilmestyi Springerin kustantamana saksaksi 1965 ja englanniksi 1973. Teoksen ilmestyminen oli vähällä estyä, kun K. I. Virtanen (nobelisti A. I. Virtasen poika) paheksui Olli Lehdon tieteellistä matkaa Neuvostoliittoon. Sopu kuitenkin onneksi syntyi, ja kirjasta tuli tämän uuden tutkimusohjelman perusteos. Olli Lehto ohjasi 18 matematiikan väitöskirjaa, joiden monista tekijöistä tuli professoreita maamme yliopistoissa (Jussi Väisälä, Reino Kurki-Suonio, Martti Tienari, Seppo Rickman, Kalevi Suominen, Olli Martio, Tapani Kuusalo). Hän toimi Suomen Akatemian tutkijaprofessorina 1970-75. Kvasikonformikuvauksien tutkimusta jatkoivat myös Pertti Mattila, Pekka Tukia, Ilpo Laine, Kari Astala ja Matti Vuorinen. Lehto sai vielä rehtorin tehtävien ohessa viimeisteltyä tärkeän monografian Univalent Functions and Teichmüller Spaces (Springer, 1987) ennen kuin lukuisat luottamustehtävät veivät hänet ”kontemplatiivisesta aktiiviseen elämään”. Lehdon työ funktioteorian uudistajana kantaa yhä hedelmää Suomen nykyisessä korkeatasoisessa geometrisessa analyysissä, jolla on myös merkittäviä sovelluksia matemaattisen fysiikan piirissä.
Voin lukea myös itseni Olli Lehdon oppilaisiin. Seurasin keväällä 1966 hänen ihailtavan selkeästi jäsenneltyjä laudatur-vaiheen luentojaan differentiaali- ja integraalilaskenta III:n kurssista, josta suoritin syksyllä hänen työhuoneessaan Porthaniassa suullisen kokeen arvosanalla 3/3. Keväällä 1967 jatkoin Lehdon luennoilla reaalifunktioiden teoriaa. Minusta ei kuitenkaan tullut funktioteoreetikkoa, vaan matemaattisesta taustasta kiitollinen loogikko ja filosofi. Mutta enpä tuolloin arvannut, että minusta tulisi myöhemmin yksi Olli Lehdon seuraajista rehtorina ja kanslerina.
Lehtoa ehdotettiin 1968 Suomen Akatemian jäseneksi, mutta esitys raukesi, kun presidentti Urho Kekkonen lakkautti vanhan Akatemian seuraavana vuonna. Muistelmissaan ei jää tätä takaiskua harmittelemaan, sillä se olisi rajannut myöhemmin avautuvia rikkaita ja monipuolisia toisen uran tehtäviä yliopiston johdossa. Vuonna 1975 Lehto sai 50-vuotiaana akateemikon arvonimen.
Olli Lehto oli Suomen Matemaattisen Yhdistyksen puheenjohtaja 1962–85, matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani 1978 –83, yliopiston rehtori 1983–88 ja kansleri 1988–93. Hallintomiehenä hän oli matemaatikkojen tapaan täsmällinen, sovitteleva ja tehokas – nauttien laajaa luottamusta yli tiedekuntarajojen. Muistelmissaan Lehto kertoo, ettei lainkaan ymmärtänyt 1960-luvun lopun vasemmistolaista ylioppilasradikalismia, ja hän pääsikin Korkeakouluneuvoston puheenjohtajana 1967–70 vastustamaan mies ja ääni -periaatteen hyväksymistä. Lehdon kanslerikaudella vuodesta 1992 alkaen myös Helsingin yliopistossa hyväksyttiin hallinnonuudistus, jossa professorivallasta siirryttiin kolmikantaan. Muistelmissaan Lehto nostaa yhdeksi akateemisen uransa huippukohdaksi promoottorin tehtävän Filosofisen tiedekunnan juhlallisessa promootiossa 1982. Rehtorina hän delegoi uudella tavalla tehtäviä kahdelle vararehtorille. Hän vaikutti työryhmän puheenjohtajana valtakunnallisten tutkijakoulujen perustamiseen, ja oli perustamassa matematiikan tutkimuslaitosta Rolf Nevanlinna -instituuttia 1987.
Rehtorina Lehto toimi myös yliopiston 350-vuotisjuhlan valmistelun puheenjohtajana, mihin kuului historian professori Matti Klingen palkkaaminen osa-aikaisesti kirjoittamaan yliopiston historiaa vuodesta 1640 lähtien ja dosentti Päivi Setälän rekrytointi juhlien yliairueksi. Juhlien aikaan 1990 Lehto oli siirtynyt kansleriksi ja rehtorina oli Päiviö Tommila. Lehto sai konsistorin hylkäämään ehdotuksen siitä, että korjattavaan päärakennuksen juhlasaliin palautettaisiin korkea keisari Aleksanteri I:n rintakuva. Sen sijaan hän toimitti kanslerin virkahuoneesta juhlasaliin hyvin sopivat, siellä edelleen olevat kuningatar Kristiinan ja keisari Aleksanteri I:n pienemmät rintakuvat.
Olli Lehdon suuri urakka oli kansainvälisen matemaatikkokongressin järjestäminen Helsingissä 1978. Osanottajina oli yli 3000 matemaatikkoa 85 eri maasta, mikä oli siihen mennessä suurin Suomessa pidetty tieteellinen kokous. Lehto pääsi osoittamaan monipuolisia diplomaatin taitojaan kansainvälisen matematiikan unionin (IMU) hallituksessa 1975–90 ja järjestön pääsihteerinä 1983–90. Tämän jälkeen hän teki komean työn IMU:n vaiherikkaan historian kirjoittajana. Teos Mathematics Without Borders valmistui 1998 Springerin kustantama. Lehto toimi myös maailman yliopistojen liiton (IAU) varapresidenttinä 1990– – 95.
Kun Olli Lehto vieraili tutkijana ja järjestöaktiivina maailmalla ainakin sadassa yliopistossa, hänellä oli tavallisesti mukanaan perhoshaavi. Tyttären perhoskeräily Sammatin kesäpaikassa 1960-luvulla antoi sysäyksen kolme vuosikymmentä kestäneelle professorin rakkaalle harrastukselle, jonka tuloksena syntynyt maailman päiväperhosten arvokas kokoelma luovutettiin Luonnontieteelliselle keskusmuseolle 2009. Lajit ja niiden eksoottiset löytöpaikat on pikkutarkasti ja eloisasti kuvattu teoksessa Perhosten värittämä maailmani (Otava, 2011).
Jäätyään eläkkeelle kanslerin virasta 1993 Olli Lehto löysi uuden kutsumuksen tietokirjailijana. Omien muistelmien (1999) lisäksi syntyivät tyylikkäät tieteenhistorialliset elämäkerrat Rolf Nevanlinnasta (2001), Väisälän veljeksistä (2004), Lorenz ja Ernst Lindelöfistä (2008) ja Lars Ahlforsista (2013). Valtion tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon hän sai vuonna 2009.
Ilkka Niiniluoto
akateemikko, kansleri emeritus