Elina Lahelma, professori emerita, ei malta pysyä poissa yliopistolta. Hänen palkkasuhteensa on päättynyt jo vuonna 2014, mutta edelleen hän tutkii ”yhtä sun toista”.
— Teen kuitenkin koko ajan hitaammin ja vähemmän. En tee enää mitään suurempaa, mutta on mukavaa pitää yhteyttä nuoriin viisaisiin ihmisiin ja tehdä heidän kanssaan työtä.
Muuten hän puuhaa omien sanojensa mukaan tavanomaisia eläkeläisharrastuksia: nauttii perheen ja lapsenlasten seurasta, liikkuu, lukee, käy kulttuuritapahtumissa, matkustelee ja mökkeilee.
Kollegoiden akateeminen isoäiti
Lahelma on feministisen koulu- ja kasvatustutkimuksen uranuurtaja. Hän on kirjoittanut mittavan määrän julkaisuja peruskoulun arjesta, sukupuolen ja muiden erojen rakentumisesta koulutuksessa, nuorten siirtymisistä kohti aikuisuutta ja etnografisesta tutkimuksesta.
Professorin ohjaamat väitöskirjantekijät ovat jo ohjanneet uusien tutkijoiden väitöksiä. Kollega kutsuukin Lahelmaa akateemiseksi isoäidiksi.
Lahelma on aina pitänyt tärkeänä nuorempien tutkijoiden rohkaisemista ja haluaa välittää heille vastuuta toisista ja toisten tukemista.
— Se ei ole helppoa tällä hetkellä, kun opiskelijat joutuvat kilpailemaan keskenään yhä ankarammin.
Äiti toivoi matematiikan opettajaa
Keskiluokkaisessa helsinkiläiskodissa kasvaneelle Lahelmalle yliopistoon meno oli itsestäänselvyys. Lähisuvussa oli paljon korkeakoulutettuja, myös naisia. Hänen isänäitinsä oli Suomen ensimmäinen naishammaslääkäri.
Isä oli lääkäri. Äitikin oli maisteri, mutta hän ei käynyt töissä kodin ulkopuolella, vaan huolehti Elinasta ja hänen kahdesta veljestään.
— Äiti ei viihtynyt keittiössä eikä sen ajan helsinkiläisten seurapiirirouvien kahvikutsuilla, Lahelma kertoo.
Hän itse oli ujo ja hiljainen tyttö, joka luki paljon. Vaikka koulu sujui hyvin, hänellä ei ollut erityistä kunnianhimoa tietylle alalle eikä feminismi tullut äidinmaidossa.
— Äiti oli sitä mieltä, että matematiikan opettaja olisi minulle hyvä ammatti, jonka voisi yhdistää äitiyteen. Äidin omat kirjallisuuden ja sosiologian opinnot eivät helposti avanneet ovia työelämään silloin, kun hän olisi sitä toivonut, eikä perhe siihen kannustanut.
Solidaarisuus edelleen tärkeä arvo
Elina Lahelma lähtikin opiskelemaan matematiikkaa, mutta vaihtoi itseään enemmän kiinnostavaan alaan, sosiologiaan.
1960-luvulla naiset eivät päässeet kapakkaan ilman miesseuraa eivätkä edes yliopiston päärakennuksen luennoille pitkissä housuissa. 60-luvun lopulla yliopiston käytävillä alkoivat kuitenkin puhaltaa radikaalit tuulet, erityisen vahvoina yhteiskuntatieteiden suunnalla.
— Menin täysillä mukaan poliittiseen toimintaan. Osallistuin kansainväliseen solidaarisuusliikkeeseen, Marraskuun liikkeeseen, rauhanmarsseille ja Vanhan valtaukseen.
Yhteiskunnallinen vastuu on säilynyt Lahelman ajatusmaailmassa.
— Kyllähän me teimme virheitäkin 1960–70- luvuilla, mutta solidaarisuus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen olivat silloin tärkeitä. Ja ne ovat pysyneet.
Aviopuolison tuki ollut tärkeää
Gradu herätti innostuksen tutkimustyöhön, mutta Lahelma ei kuitenkaan saanut rahoitusta jatko-opintoihin. Hän sai työpaikan Kouluhallituksesta.
Sosiologiaa ei Kouluhallituksessa hirveästi arvostettu. Lahelma joutui avustaviin tutkimustehtäviin, mutta työssä oli puolensa.
— Työtahti oli nykymittapuulla todella leppoisa.
Lahelma sai kaksi tytärtä ja pystyi yhdistämään työn, äitiyden sekä uuden alan, kasvatustieteen opinnot. Aviomies, sosiologi Eero Lahelman tuki oli tärkeää. Puoliso itse loi uraa kansanterveystieteen tutkijana ja on nykyisin lääketieteellisen tiedekunnan emeritusprofessori.
Tyttöjen asema mielen päällä
Kouluhallituksessa Lahelma teki havainnon, jolle hänen tutkimusuransa sittemmin perustui. Hän teki 1982 selvityksen peruskoulun päättäneiden siirtymisestä jatko-opintoihin. Kävi ilmi, että tytöt saivat parempia arvosanoja, mutta heidän oli vaikeampi päästä haluamiinsa jatko-opintoihin. He kilpailivat hyvillä todistuksillaan hoitoalan paikoista, kun pojat hakeutuivat huonommilla todistuksilla teknisille aloille.
— Tyttöjen hyvä koulumenestys ei avannut itsestäänselvää uraa lukioon tai ammattikoulutuksiin.
Media nappasi tutkimuksesta yhden osan: pojat menestyvät huonommin kuin tytöt. ”Koulu sortaa poikia!”
Lahelma ihmetteli, miten tässä näin kävi. Hän alkoi tutustua naistutkimukseen, josta myöhemmin tuli sukupuolentutkimusta.
Hyvät pohjoismaiset verkostot
Kun Suomi alkoi toteuttaa kansainvälisiä velvoitteita sukupuolten tasa-arvon lisäämiseksi, opetusministeriö perusti toimikunnan pohtimaan, mitä se koulutuksessa tarkoitti. Lahelmasta tuli toimikunnan pääsihteeri vuonna 1985.
— Noihin aikoihin yhteiskunta soi resursseja ja asioita sai miettiä rauhassa. Sain tehtäväkseni tutustua tutkimukseen ja tasa-arvohankkeisiin Pohjoismaissa.
Lahelma tutustui uusiin ajatuksiin ja kohtasi Pohjoismaissa innostavia kollegoja. Monet heistä ovat yhä hänen rakkaita ystäviään. Hän järjesti Suomessa ensimmäisen Koulutus ja sukupuoli –seminaarin.
Kouluasiat kiinnostivat myös tyttärien vanhempana. Lahelma oli mukana vanhempien toiminnoissa, leirikouluissa ja työryhmässä, joka pelasti Yhtenäiskoulun lukion lakkauttamiselta Helsingin Käpylässä.
Työhuoneesta tuli Femina Academica
Kun sosiologi saapui kasvatustieteen laitokselle jatko-opiskelijaksi, hän tunsi astuneensa jähmeään ja pölyttyneeseen maailmaan. Suhtautuminen naistutkimukseen oli epäluuloista. Elina Lahelman väitöskirja vuodelta 1992 oli ensimmäinen sukupuolentutkimuksen näkökulmasta tehty väitös kasvatustieteissä.
Hän tutki sukupuolten eriytymistä peruskoulun opetussuunnitelmassa. Koulu oli näennäisesti sukupuolineutraali, mutta arvostukset tulivat esiin niin ainevalinnoissa, oppikirjojen kuvissa, ammattialojen esittelyssä kuin suurmiesten saavutuksia painottavassa historianopetuksessa.
Kasvatustieteen laitokselle syntyi työhuone, jota kutsuttiin Femina Academicaksi. Siellä istuivat Lahelman ensimmäiset väitöskirjaohjattavat.
— Siellä, samoin kuin Koulutus ja sukupuoli -verkoston seminaareissa, alkoi syntyä erilainen kulttuuri ja uudet tavat suhtautua toisten esityksiin. Monet totesivat, että ilmapiiri oli erilainen. Ei tarvinnut pelätä sanovansa jotain tyhmää.
Oppilaan törkeä kommentti jättää jäljen
Maailmankuvan kyseenalaistaminen ei aina ole helppoa.
— Joskus luentojen jälkeen opiskelija tuli kertomaan, että hänelle tuli vaikeuksia poikaystävän kanssa, kun hän rupesi puhumaan feministisiä asioita. Ei kai se ole luentokurssin tarkoitus, että ihmissuhteet katkeavat.
Uuden oppiminen on kipeää ja vaikeaa, kun asia läpäisee kulttuurin, identiteetin ja lähisuhteet, Lahelma miettii.
Me too -kampanja on avannut silmiä häirinnälle ja sen aiheuttamille tunteille. Lahelmalle kampanja toi muistoja 1990-luvulta. Eräällä seminaarimatkalla viereen istui keski-ikäinen naisopettaja, joka alkoi avautua vaikeasta olostaan. Välitunnilla joku poika oli ohimennen todennut kavereilleen, että ”eiks raiskattaisi toi”.
Yksi törkeä kommentti keskenkasvuiselta pojalta — ja kokenut, pätevä opettaja ei millään tahtonut päästä irti kuulemastaan. Lahelma kirjoitti aiheesta kolumnin Opettaja-lehteen. Hän sai kymmeniä kirjeitä ja puhelinsoittoja opettajilta, joilla oli vastaavia kokemuksia.
— Oppilaat voivat tiedostaen tai tiedostamattaan haastaa opettajan valta-asemaa pelkästään osoittamalla, että hän on nainen, tai homottelemalla miesopettajaa.
Tutkija vuodeksi pulpettiin
Lahelman laajin kenttätyö sijoittui 1990-luvulla helsinkiläiskouluihin. Hän oli tutustunut Lontoossa asuvaan sosiologi Tuula Gordoniin, joka Suomeen palattuaan alkoi suunnitella Lahelman kanssa koulututkimusta. Tutkimuskohteen kokonaisvaltaiseen havainnointiin, kuvaamiseen ja ymmärtämiseen tähtäävä etnografia oli Suomessa aivan uutta.
Lahelma, Gordon ja neljä jatko-opiskelijaa seurasivat seitsemänsiä ja yhdeksänsiä luokkia kahdessa koulussa koko lukuvuoden ajan. Brittikollega Janet Holland teki tutkimusryhmänsä kanssa vastaavaa tutkimusta Lontoon kouluissa.
Tutkijat saivat lukujärjestykset käteensä, istuivat pari päivää viikossa oppitunneilla, harhailivat käytävillä, kokosivat kuvia ja dokumentteja. He havainnoivat yli 900 oppituntia, haastattelivat satoja oppilaita ja opettajia sekä osallistuivat juhliin, diskoihin ja vanhempainiltoihin.
He tutkivat, miten virallinen koulu opetuksen sisältöineen kietoutui epäviralliseen vuorovaikutukseen sekä fyysiseen kouluun. Lahelma ja Gordon ovat kirjoittaneet muun muassa siitä, miten oppilaiden olemista rajataan ja miten missäkin kuuluu toimia. Jo tuolloin opettajilla oli työssään kiireen tuntu, jatkuvia keskeytyksiä ja puikkelehtimista pulpettien välissä.
Kiitollisuus tutkittavia kohtaan
Tutkijat huomasivat ilmiön, jota he kutsuivat ”kentän imuksi”. Ei malttanut pysyä poissa koulusta. Valtavasta aineistosta syntyi kymmenittäin julkaisuja. Tutkijat vieläpä kirjoittivat opettajia varten erillisen raportin ja toisen pelkästään oppilaille, ja jokainen sai ikioman kopion.
— Etnografeina koimme jatkuvaa kiitollisuutta näitä ihmisiä kohtaan. He jakoivat ainutkertaista elämäänsä tutkimuksia varten, joilla me rakensimme omaa uraamme, Lahelma sanoo.
Tutkijoita kiinnosti, mitä nuorille tapahtui peruskoulun jälkeen, joten he haastattelivat näitä vielä uudelleen 16-, 18-, 20- ja 24-vuotiaina.
Tutkimus olisi voinut jatkua vaikka kuinka kauan, mutta muu elämä tuli vastaan. Gordon sairastui vakavasti, Lahelma eteni muihin töihin.
Jos tasa-arvon eteen ei kamppaile
Lahelma ei olisi nuorempana uskonut, kuinka kauan samoista asioista taistellaan. Hän on ollut kehittämässä tasa-arvo- ja sukupuolitietoisuutta opettajankoulutuksessa jo 80-luvulla opetusministeriön ja Pohjoismaiden Ministerineuvoston hankkeissa, ja uudelleen 2010-luvun taitteessa.
— On feministisiä opettajankouluttajia ja tutkijoita, jotka ovat sitkeästi joka vuosi muistuttaneet tasa-arvo- ja sukupuolikysymyksistä. Jos jonakin vuonna ei ole oltu aktiivisia, asia on pudonnut opetussuunnitelmasta pois.
Kouluissa täytyy uusimpien opetussuunnitelmien mukaan ottaa huomioon tasa-arvo ja sukupuolten moninaisuus. Opettajien sukupuolitietoisuus ja -herkkyys on lisääntynyt.
Kuunnellaan, mitä nuoret sanovat
Samat ongelmanasettelut istuvat silti tiukassa. Poikien huonompi koulumenestys ja koulussa viihtymättömyys on nostettu esiin 2000-luvun Pisa-tutkimusten yhteydessä. Tyttöjen menestys koetaan uhkaksi, ja tyttöjä ja poikia ajatellaan vastakkaisina ryhminä.
Vuosikymmenien ajan on ehdotettu useita hankkeita, joissa on tarjottu pojille keveitä, teoria-aineista vapautettuja työpajoja. Pojat kuitenkin turhautuvat, jos he kokevat, etteivät saa koulutuksesta tarpeeksi eikä heitä opeteta kunnolla, Lahelma toteaa.
— Parasta olisi, että ei oleteta pojista ja tytöistä mitään vaan kuunnellaan heitä. Sellaiset hankkeet onnistuvat paremmin, joissa lähdetään tekemään töitä kaikkien nuorten kanssa, sen sijaan että suunnataan hanke pelkästään pojille heidän oletettujen kiinnostuksenkohteidensa mukaisesti.
Koulumummo lähtee retkelle
Sosiaalisen taustan merkitys koulumenestyksessä on vahvistumassa. Lahelma uskoo, että edellisen hallituksen leikkauksilla on ollut seurauksia. Hän pelkää, että jos resursseja ei anneta koulutukselle tarpeeksi, eriarvoistuminen jyrkkenee.
— Nykyiseen hallitukseen suhtaudun kyllä optimistisesti.
Koulun arkea Lahelma on seurannut viime vuosina isovanhemman roolissa. Kun nuorin tyttärenpoika aloitti koulun, luokalle ei rahoitettu kouluavustajaa. Lahelma tarjoutui koulumummoksi.
— Ensimmäisen luokan aikana osallistuin noin päivän viikossa koulunkäyntiin. Autoin tehtäviin ryhtymisessä niitä, joilla olivat kokonaan muut asiat mielessä, tarkistin tehtäviä ja etsin lapasia.
Nyt poika on neljännellä luokalla, ja Lahelma on edelleen usein mukana koulun retkillä.
— Arvostukseni alakoulun opettajia kohtaan on yhä lisääntynyt.
Henkilöhaastattelu on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä Y/08/19.