Olli Vapalahden J. V. Snellman -palkintopuhe

Olli Vapalahti:

Historian loppu, käsite jonka Francis Fukuyama esitteli kirjassaan kolmisenkymmentä vuotta sitten, tarkoitti oletettavasti käynnissä olevaa muutosta, jossa liberalismi ja demokratia olivat voittaneet tai ainakin vaikuttivat olevan matkalla voittoon. Neuvostoliiton romahtaminen enteili loppua kapitalismin ja kommunismin välisille taisteluille ja konflikteille, minkä jälkeen ihmiskunnan elo keskittyisi vauraiden yhteiskuntien järkiperäiseen hallinnointiin. Luvassa oli rauhanomainen, tehokas ja tylsä tulevaisuus, jossa maailma muuttuisi hiljalleen hyväntahtoiseksi kyläksi, jota yhdistäisi ikuisesti matkailun, kaupankäynnin ja tuotannon ketjujen verkosto.

Jo tätä ennen lääketiede vaikutti ottavan jälleen yhden voiton taistelussa tartuntatauteja vastaan. Rokotteilla ja antibiooteilla oli nujerrettu mikrobit, jotka uhkasivat ihmiskuntaa – tai ainakin länsimaita. Yhdysvaltain lääketieteellisten korkeakoulujen yhdistyksen puheenjohtaja julisti vuonna 1986 näin:

”Tartuntatauteihin erikoistuneilla tutkijoilla ei ole juurikaan virkaa tulevalla vuosisadalla, elleivät he sitten viljele tutkimuskohteitaan toisissaan.”

Nyt on helppo sanoa, että tällaisten ennusteiden tarkkuus jäi heikoksi. Mutta pystytäänkö nykyään parempaan? Osattiinko pandemiaa odottaa 15 kuukautta sitten? Maailman verkottuminen auttoi virusta leviämään, ja etenkin länsivaltiot tekivät matkan varrella monta epäjohdonmukaista ja järjetöntä ratkaisua samalla kun väärä tieto levisi yhtä herkästi kuin virus eri ihmisryhmien muodostamien kuplien välillä – kuplien, jotka ovat yrityksille ja niiden mainostajille voittoa tuottamaan rakennettujen sosiaalisen median algoritmien aikaansaannosta.

Pandemia ja sen kontrollointi on tuonut pintaan monta perustavanlaatuista arvoa ja kysymystä, joihin joudumme ottamaan kantaa. Yksilö vai yhteiskunta? Vapaus vai terveys? Rahat vai henki? Nuoruus vai vanhuus? Luottamus vai kontrolli? Paikallinen vai globaali? Ja hankalin kysymys: lyhyen vai pitkän tähtäimen intressit? Ja mitkä ne ovat?  Antaako tiede vastauksia? Voiko media niitä välittää? Mitä tai ketä pitää seurata?

Nobelisti André Gide’iä siteeraten: ”Seuratkaa heitä, jotka etsivät totuutta, paetkaa heitä jotka ovat sen jo löytäneet”.

Tiede ja tieto eivät tule koskaan valmiiksi. On hyvä tuoda esille mitä tiedämme, ja viestiä siitä, mutta yhtä tärkeää myös myöntää jos emme vielä tiedä. Silti, valistuneita arvauksia ja alustavia tuloksiakin tarvitaan, tieteen hitaan julkaisuprosessin ja nopean uutissyklin väliin, nopealiikkeisessä pandemiassa. Voi joutua kommentoimaan asioita joissa on oman tutkimusalan rajoilla tai ulkopuolella ja tietoa on myös lukemattomissa vielä vertaisarvioimattomissa preprinteissä; näillä heikoilla jäillä on hyvä liikkua varovasti, mutta yleiskuvaakin tarvitaan yli oppialarajojen.  

Ilman tiedettä olisimme kuitenkin tämän pandemian torjunnassa keskiajalla – tosin keskiajalla tämä pandemia olisi muiden infektiotautien rinnalla mennyt noteeraamatta. 1800-luvulla on todennäköisesti ollut edellinen koronapandemia, jonka lopputuloksena meillä on edelleen perintönä tavallinen flunssakoronavirus.

Globaali maailma, joka mahdollisti COVID-19-pandemian nopean leviämisen, on myös luonut globaalin tiedeyhteisön, joka yhteistyöllä on myös nopeasti luonut ratkaisuja.  Tutkimuksen ei pitäisi olla kuin hiihtokilpailu, jossa maat kilpailevat toisiaan vastaan - vaikka joskus maalisuoralla tönitäänkin – myös tieteessä.

Pandemiaan liittyvässä tutkimuksessa koordinaatio kansallisesti ja ylikansallisesti on tarpeen, ja Suomeenkin tarvitaan resursseja. Tänään ei ole tarpeen perustella miksi vähän outoja tarttuvia tauteja on tarpeen tutkia. Tässä kohdassa haluan kiittää rahoittajia panostuksesta, ja tästä hienosta huomionosoituksesta, JV Snellman -palkinnosta, samoin kuin tutkimusryhmää, yhteistyökumppaneita, kanssapalkittua, läheisiä, uurastuksesta ja ymmärryksestä. Ja sisusta. Tämä kaikki vetää nöyräksi.

Kun valokeilaa on kohdistunut koronavirustutkimukseen on hyvä huomata että moni muu tärkeä tutkimusala on jäänyt katveeseen, ei ainoastaan resursseista, vaan että edes työpaikalle ei ole voinut tulla. Suomen jäätyä tutkimuspanoksessa jo aiemmin jälkeen kumppanimaita tämä kuilu on tärkeä kuroa umpeen, samoin se opetuksen kuoppa, joka on jäänyt jälkeen kun yhtäkkiä hypättiin uuteen, jonne kaikki eivät ehtineet tai osanneet mukaan.

Vaikka hyvä joskus onkin fokusoida ja ylhäältä suunnitelmatalouden malliin määritellä tieteenkin tarpeita, on hyvä tunnustaa että emme tiedä mikä on vuoden tai kymmenen päästä on tärkeää, edes mikä ala. Siksi perustutkimuksen, alhaalta ylöspäin lähtevään myös vähän mainstreamista syrjässä olevaan laadukkaaseen tutkimukseen pitää jättää kestäviä resursseja, jotta on tieteellistä diversiteettiä vastata tulevaisuuden haasteisiin, mitä missään työpajassa ei voida tänään keksiä, tai kolmen vuoden projektissa saavuttaa.

Uhkien lisäksi tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia. Näin on ollut aina, mutta tänä päivänä se pätee etenkin tieteeseen. Marsissa kulkee mönkijä, ja ihmiskunta on kehittänyt tuntematonta virusta vastaan RNA-rokotteen ennätysajassa. Tekoäly on oppinut ennustamaan proteiinien rakenteita, mihin aiemmin tarvittiin vuosien uurastusta laboratoriossa. Miljoonia vuosia vanhoihin luihin tallennettu perimä pystytään lukemaan.

Meidän ei pidä pelätä tulevaa, sillä voimme vaikuttaa siihen ja kenties muuttaakin sitä. Kukaan ei kuitenkaan voi tietää tarkalleen mitä tuleman pitää. Panostetaan tieteeseen, panostetaan tulevaisuuteen – eli nuoriin. Pian aletaan nimittäin kirjoittaa pandemian jälkeisen ajan historiaa, joka alkaa tästä.