Politiikkasuositusten antaminen jakaa tutkijoita. Osalla on valtavasti kokemusta aiheesta ja hyvät kontaktit oman alansa päättäjiin. Toisia taas aihe kiinnostaa, mutta he eivät tiedä miten toimia. Osa puolestaan katsoo, että poliittisten suositusten antaminen ei kuulu tutkijoille. Näinkin vastasi yksi tutkija aihetta kartoittaneeseen kyselyymme: ”Tiedeyhteisön tehtävä on tuottaa tietoa, ei ottaa kantaa siihen, miten tietoa sovelletaan. Aloite suositusten antamisesta on hyvin vaarallinen hanke, joka vaarantaa tiedeyhteisön uskottavuuden.”
Näin kriittinen asenne oli kuitenkin poikkeus. Pääosin vastaukset antavat hyvin myönteisen kuvan tutkijoiden asenteista yhteiskunnallista vaikuttamista kohtaan. (Tämä tuskin kuitenkaan vastaa täysin todellisuutta, sillä oletettavasti kyselyymme ovat vastanneet erityisesti politiikkavaikuttamisesta kiinnostuneet tutkijat.) Vastanneista 76 prosentilla oli pääosin myönteisiä kokemuksia politiikkasuositusten antamisesta. 19 prosentilla on paljon kokemusta aiheesta ja 34 prosentilla jonkin verran.
Jopa 39 prosenttia vastaajista ei tunnista vaikuttamiselle mitään erityisiä esteitä. Yleisimmäksi esteeksi nousi tiedon puute siitä, miten kannattaa toimia, ja toiseksi yleisimmäksi ajan puute. Vain 4 prosenttia vastaajista totesi, ettei halua antaa suosituksia.
Jatkoimme keskustelua kyselyn teemoista Tiedekulmassa 23.11. järjestetyssä webinaarissa, jossa keskustelemassa olivat Helsingin kaupungin apulaispormestari Nasima Razmyar, tiedeasiantuntija Antti Pelkonen valtioneuvoston kansliasta sekä professorit Eeva Furman (SYKE, Helsingin yliopisto), Heikki Hiilamo (THL, Helsingin yliopisto) ja Mari Vaattovaara (Helsingin yliopisto).
Keskustelun pääviesti oli, että vuorovaikutus päättäjien kanssa paitsi kuuluu tutkijan velvollisuuksiin myös kannattaa. Tutkimusta tehdään julkisilla varoilla, joten siinä karttunutta tietoa ja asiantuntemusta tulee jakaa. Suomessa on myös poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet käydä keskustelua päätöksenteon parissa toimivien kanssa, ja tätä kulttuuria kannattaa vaalia. Vuorovaikutus päättäjien kanssa antaa paljon myös tutkijalle: Se opettaa, miten päätöksenteko toimii. Se antaa uusia näkökulmia omaan aiheeseen. Se osoittaa, millaiselle tiedolle on tarvetta, ja voi tuottaa uusia tutkimusideoita. Se voi myös tarjota pääsyn ainutlaatuisten aineistojen äärelle.
Vaikuttaminen on kestävyyslaji
Se, että tehtävä päätös noudattaa suoraan annettua politiikkasuositusta, edellyttää, että monen asian pitää osua kohdalleen: ainakin suosituksen ajoituksen ja sisällön tulee olla oikeat suhteessa poliittiseen tilanteeseen ja viestin pitää kohdistua juuri oikealle vastaanottajalle. Yksittäisellä suosituksella on mahdollista vaikuttaa asioihin, mutta helppoa se ei ole.
Jokaisen päättäjille kohdistetun viestin voi kuitenkin ajatella jättävän jonkun jäljen. Vaikuttaminen kannattaakin nähdä prosessina, jossa molempien osapuolien ymmärrys toisen näkökulmasta ja tieto karttuvat vähitellen. Tutkija oppii ainakin päätöksenteon prosesseista, politiikan näkökulmista ja reunaehdoista sekä päättäjien tarpeista. Päättäjä tai virkahenkilö puolestaan oppivat paitsi itse asiasta myös siitä, mitä tieteellinen tieto on, millaisiin asioihin tutkimuksella voi saada vastauksia ja kuinka nopeasti. Molemmin puolin vähitellen karttuva ymmärrys parantaa yhteistyötä ja onnistumisen mahdollisuuksia jatkossa.
”Jos joku suositus ei vaikuta heti, se voi nousta esiin myöhemmin, kun esimerkiksi poliitikot vaihtuvat”, sanoi Nasima Razmyar.
Vaikuttamisen ajatteleminen prosessina tarkoittaa myös sitä, että oman viestin ei tarvitse olla täysin valmis, ennen kuin lähestyy päättäjiä. Ensimmäinen kontakti on vasta ensimmäinen askel. Tieteellinen tutkimus on itseään korjaavaa, eli on luonnollista, että omat ja muiden näkemykset kehittyvät. Ajan mittaan voi olla kriittinen myös omaa aiempaa tutkimustaan kohtaan.
”Aika harvoin viimeisin tutkimus antaa lopullisen vastauksen. Omakin ajatteluni on kehittynyt ja muuttunut, osin juuri vuorovaikutuksen myötä. Ensisijainen päämäärä vaikuttamisessa pitäisi olla ajan myötä parantuva ymmärrys. Joskus toki kaikki osuu kohdalleen, ja voi kuvitella, että on voinut vaikuttaa asioihin”, sanoi Mari Vaattovaara.
Myös kyselyssä tutkija kuvasi suositusten antamista dialogiksi:
”Parhaimmillaan suositusten antaminen on dialogia, jossa ymmärrystä muotoillaan yhdessä tutkimustiedon pohjalta eikä valmiita vastauksia odottaen. Keskeinen myönteinen asia myös on se, että tutkijan työhön tulee tärkeitä näkökulmia ja syötteitä tässä dialogissa.”
Vaikuttamisesta on palkittava
Iso ja vaikea kysymys ovat vaikuttamisen kannusteet. Nyt yhteiskunnallista vuorovaikutusta edellytetään, mutta siitä ei monissa tehtävissä palkita mitenkään. Päinvastoin, vaikuttamiseen käytetty aika on pois tutkijoiden urakehityksen kannalta tärkeimmästä eli tieteellisestä julkaisemisesta. Joissain organisaatioissa ja rahoitusinstrumenteissa asia toki huomioidaan ja vaikuttavuutta tuetaan, ehkä suorimmin STN-hankkeissa.
Yhteiskunnalliset ja akateemiset hankkeet ovat vielä varsin erillään toisistaan. Näiden välisen kuilun kaventaminen hyödyttäisi kaikkia.
”Lyhyissä päätöksentekoa tukevissa hankkeissa voi olla mahdollista kerätä hyvää aineistoa, mutta sitä ei usein ehditä kääntää tieteelliseksi työksi. Tämän tukemista voisi tutkimusorganisaatioissa miettiä. Olisi erinomainen jatkumo, jos hankkeilla olisi sekä yhteiskunnallinen että tieteellinen kontribuuutio”, Antti Pelkonen ehdottaa.
Vaikuttaminen tehdään yhdessä
Kyselyssämme 10 prosenttia vastaajia nimesi yhdeksi vaikuttamishalukkuutta vähentäväksi tekijäksi sen, ettei halua antaa politiikkasuosituksia yksin. Ajatus siitä, että tutkija laatii omasta tutkimuksestaan yksin policy briefin projektinsa päätteeksi, elää siis vielä.
”On ihmeellinen ajatus, että suosituksia pitäisi tehdä yksin. Ne kannattaa aina tehdä yhdessä. Omassa tutkimusryhmässä tai jossain muussa viiteryhmässä, joka voi olla tieteellinen seura, työpaikka tai tiedepaneeli,” Eeva Furman sanoo.
Myös vastaanottavalla puolella toivotaan, että suositukset edustavat tutkijayhteisön laajempaa konsensusta. Tällainen viesti on ehdottomasti painavin, ja näin vältetään se tieteen uskottavuutta rapauttava ilmiö, jossa erimieliset tutkijat debatoivat julkisuudessa asiasta.
Tutkijan ei tarvitse myöskään ajatella, että itse voi puhua vain oman tutkimuksensa pohjalta. Päinvastoin, on hyvä, jos tutkija puhuu kaikella asiantuntemuksellaan ja kaiken lukeneisuutensa pohjalta.
Kaupunkitutkimusinstituutti Urbaria toteutti kyselyn ja webinaarin yhteistyössä, Tiedeneuvonnan kehittämishanke Sogin sekä Aalto-yliopiston, Helsingin yliopiston, Espoon, Helsingin ja Vantaan kaupunkien yhteistyöalusta Kaupunkiakatemian kanssa.
Siirry seuraamaan webinaarin tallennetta