Tuomas Aivelon J.V. Snellman -palkinnon vastaanottamispuhe 26.3.2019

Rouva presidentti, herra kansleri, herra rehtori, your excellencies, hyvät juhlavieraat,

Vuosi sen jälkeen kuin aloitin Kaiken takana on loinen –blogini kirjoittamisen, minua pyydettiin puhumaan blogin kirjoittamisesta tutkijan näkökulmasta. Se yllätti, koska vuoden blogia kirjoittaneena en tuntenut vielä tietäväni juuri mitään tiedeviestinnästä. Yhtä yllättävää on viisi vuotta myöhemmin saada arvostettu J.V. Snellman –palkinto tiedeviestintäpyrinnöistäni.

Tämä ehkä kertoo jostain: on suhteellisen harvinaista, että tutkija viestii pitkäjänteisesti ja suunnitelmallisesti, on se sitten blogin tai muiden viestintämuotojen kautta. Tämä on harmillista.

Itselleni tutkimuksen, opetuksen ja tutkimuksesta viestinnän yhteys on kuitenkin ilmiselvä. En edes pystyisi erottelemaan näitä toimia toisistaan. Nämä kaikki ovat uuden tiedon tuottamista, jalostamista ja edelleen kehittämistä. Ymmärryksen luomista maailmasta.

Hyvät kuulijat,

muutama viikko sitten lisäsin nimeni tutkijoiden tukikirjeeseen ilmastolakkoilevien lasten ja nuorten tueksi.  Greta Thunbergin käynnistämä liike on herättänyt kysymyksiä siitä, mikä on olennaista ja miten maailmasta saadaan parempi paikka. Onko lakkoilu kannattavaa ja että eikö ole ongelma, että menettää arvokasta opiskeluaikaa osoittaessaan mieltä. Thunberg vastasi huoleen terävästi: ”Mitä minä opin koulussa? Faktoilla ei ole väliä, koska poliitikot eivät kuuntele tutkijoita. Miksi minun siis pitäisi opiskella?”

Luonnon monimuotoisuuden ihastelijana, osana ja tutkijana Thunbergin vastaus osuu kivuliaasti. Olen kasvanut maailmaan, jossa luonnon monimuotoisuus on romahtamassa. Tiedän tämän tarkasti. Olen tehnyt kenttätöitä alueilla, joilla ympäristönmuutos on silmiinpistävää. Tiedän miltä metsäkato näyttää. Luen viikoittain tutkimuksia siitä, kuinka lajien yksilömäärät vähenevät. Tunnen maailman tilan.

Säännöllisesti uutisissa leviää shokkiotsikot siitä, kuinka se-ja-se eläinryhmä on kuolemassa: mehiläiset, valaa, makit, pölyttäjät, kalat, suuret pedot, hyönteiset ja muuttolinnut. Sen jo tiedän. Uutinen toisensa jälkeen turruttaa.

Kukin uutinen herättää huomiota ja järkyttää ihmisiä, vaikka itse en tajua edes niillä olevan uutisarvoa. Tiedän jo tämän kaiken. Mutta selvästikään monikaan ei tiedä luonnon monimuotoisuuden tilasta tai monikaan ei välitä.

Tässä kohtaa olisi varmasti helppoa osoittaa syyttävällä sormella tutkijoita. Miksi ette viesti enemmän? Miksi ette näy yhteiskunnassa enemmän? Miksi ette kerro tutkimuksestanne enemmän?

Nuorena, uraansa aloittelevana, tutkijana en kuitenkaan pysty sitä hyvällä omallatunnolla tekemään. Yliopistossa tutkijan ja opettajan uralla ei etene viestintäsaavutuksin, vaan tutkimusjulkaisut ovat merkittävin meriitti. Kun kilpailu on kovaa, katse on pidettävä saavutuksissa, joita mitataan. Tiedeviestintä on toissijaista.

Eikä tiedeviestintä ole helppoa! Se vaatii harjoitusta, työaikaa, opettelemista ja vaivannäköä. Ensimmäinen sata blogikirjoitusta on lämmittelyä, jolla vasta harjoitellaan ja kerätään yleisöä.

Hyvä tiedeyhteisö,

J.V. Snellmannin palkinnon saajien listaa katsoessani olen otettu, kuinka merkittävään joukkoon olen päässyt. Joukosta löytyy muun muassa oman väitöskirjaohjaajani ohjaajan ohjaaja, Lauri Saxen, jonka ansiolistalle kuuluu Tiede-lehden perustamiseen osallistuminen. Saavutukseni, että blogini on samaisen Tiede-lehden nettisivuilla, tuntuu tässä seurassa vähäpätöiseltä.

Huomionosoitus lämmittää mieltäni myös muiden nuorten tutkijoiden puolesta: monet kohtaamani väitöskirjantekijät tai tutkijatohtorit haluaisivat viestiä ja haluaisivat kertoa työstään. Heille on ilmiselvää, että heidän pitää puhua tieteestä ja tutkimuksestaan, mutta he eivät juuri tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä tai mitä he voivat tehdä.

Nuoret tutkijat pohtivatkin uskaltavatko he esiintyä asiantuntijoina. Jos on saanut kirjoitettua kaksi julkaisua, onko silloin oikeutta näkyä ja kuulua? Mitä kokeneemmat tieteenharjoittajat ajattelevat?

Kannustankin nuoria tutkijoita sanomalla, että ei hätää, tiedeviestinnän maailmassa niillä teidän tutkimustuloksillanne ei ole loppujen lopuksi niin väliä. Harvoin ne kiinnostavat ihmisiä, ja se on ihan oikein, koska tieteen ydin eivät ole yksittäiset tiedonjyvät maailmasta. Tiede on järjestelmä, jolla luodaan tietoa, hahmotetaan tietoa ja järjestetään käsitystämme maailmasta. Kertokaa ihmisille mitä te teette, mitä se tieteen tekeminen on. Ihmisiä kiinnostavat ihmiset ja se mitä ihmiset tekevät.

Nykyisessä tutkimusprojektissani koululaiset ja lukiolaiset keräävät aineistoa rotan esiintymisestä Helsingin kaupungin alueella. He laittavat eri paikkoihin jälkilevyjä, joihin rotan jäljet jäävät ja sitten lähettävät meille valokuvat levyistä ja tiedot levyjen sijainnista. Graduohjattavani haastatteli näitä kansalaistieteilijöitä siitä ja kyseli, mitä he oppivat projektin aikana. Eräs haastateltavista sanoi että tutkimuksen kuluessa ”ehkä jotenki vähä alkoi jopa arvostaan” sitä työtä, joka tutkimusaineistojen ja tutkimuksen tekoon vaadittiin.

Tutkijana ensinnäkin arvostin kyseisen yläkoululaisen varovaista tapaa muotoilla havaintonsa ja äkkiväärien johtopäätösten välttelyä. ”Ehkä vähä alkoi jopa arvostaan.” Toiseksi, oppimisen tutkijana tajusin, että nyt ollaan syvällisen oppimisen kanssa tekemisissä. Kolmanneksi, maailmassa, jossa puhutaan kaiken maailman dosenteista, arvostus sitä raakaa työtä kohtaan, minkä jokainen tutkimusjulkaisu vaatii, on ilon paikka.

Hyvä juhlayleisö,

minulla on ollut onni kohdata ohjaajia, mentoreita, esihenkilöitä, yhteistyökumppaneita ja rahoittajia, jotka ovat olleet myötämielisiä tälle sisäiselle pakolle kertoa työstäni ja tutkimuksestani muulle maailmalle. Kiitän heitä mitä lämpimimmin.

Samalla vetoan vanhempiin tieteenharjoittajiin: tukekaa nuoria tutkijoita heidän haparoivissa ensiaskeleissaan. Näyttäkää mallia. Pohtikaa miten tutkimusryhmänne viestii. Puhukaa viestinnästä. Jakakaa vastuita.

Vetoan myös tutkimusrahoittajiin: rahoittakaa, kannustakaa ja toivokaa tutkimusviestintää. Kylmä tosiasia on, että yliopisto pyörii rahalla. Se, miten jaatte tutkimusrahoitusta, vaikuttaa suoraan siihen, mitä suomalaisessa tieteessä tapahtuu.

Tiede ei ole koskaan ollut yhtä tarpeellista ja merkittävää kuin tänä päivänä. Emme ole koskaan tienneet maailmasta yhtä paljon. Tutkijoita ei ole koskaan ollut yhtä paljon, eikä yleisön jano tieteen tuottamaa tietoa ole koskaan ollut suurempi. Tieteellä on ainutlaatuinen paikka maailmassa, kunhan me tutkijat vain olemme valmiit tekemään osamme.

Toivotan hyvää juhlapäivää Helsingin yliopistolle ja sen piirissä toimiville tiedon eteen raatajille.

Tuomas Aivelolle luovutettiin J.V. Snellman –palkinto Helsingin yliopiston vuosipäivän juhlassa 26.3.2019.