Tutkimus auttaa elvyttämään uhanalaista kieltä

Suomenruotsalainen viittomakieli on vakavasti uhanalainen. Uusi tutkimushanke pyrkii lisäämään tietoa suomenruotsalaisesta viittomakielestä ja tukemaan kielen elvyttämistä.

– Kuten muillakin maailman kielillä, suomenruotsalaisella viittomakielellä on ainutlaatuinen kulttuuritausta, perinne ja historia. Se on omaleimainen äidinkieli ja tunnekieli. Kieli on osa ihmisen identiteettiä ja juuri siksi niin tärkeä, Maria Andersson-Koski toteaa.

Andersson-Koski on tohtorikoulutettava humanistisen tiedekunnan suomalais-ugrilaisessa ja pohjoismaisessa osastossa ja tutkii suomenruotsalaisen viittomakielen elvytysprosessia. Vuoden 2021 alusta lähtien Helsingin ja Jyväskylän yliopistot vastaavat suomenruotsalaisen viittomakielen tutkimuksesta, jota rahoittaa opetus- ja kulttuuriministeriö.

Tiedon lisääntyminen helpottaa tulevaisuudessa esimerkiksi kielen opettamista. Tutkimus onkin tärkeää suomenruotsalaisen viittomakielen vahvistamiseksi. Kielellä arvioidaan tällä hetkellä olevan vain noin 100 kuuroa käyttäjää Suomessa, ja se on vakavasti uhanalainen.

Uutinen viitottuna suomenruotsalaisella viittomakielellä.

Tuore tutkimusala

Viittomakielen lingvistinen tutkimus on yllättävän tuore tutkimusala. Maailmalla tutkimusta alettiin tehdä 1960-luvulla ja Suomessa vasta 1980-luvulla. Myös suomenruotsalainen viittomakieli on viralliselta asemaltaan hyvin nuori. Vasta kun Kuurojen Liitto oli toteuttanut ensimmäisen suomenruotsalaiseen viittomakieleen keskittyneen tutkimushankkeen vuosina 1998–2002, suomenruotsalaista viittomakieltä alettiin pitää erillisenä kielenä, ei vain kielivarianttina tai murteena.

Kielen juuret ulottuvat kuitenkin kauemmas, tarkalleen ottaen vuoteen 1846, jolloin Carl Oscar Malm perusti Suomen ensimmäisen kuurojen koulun. Malm, joka oli itse kuuro, oli saanut koulutuksensa Ruotsissa, ja opettaessaan kuurojen koulussa hän käytti Ruotsissa oppimaansa kieltä. Tämän vuoksi sekä suomalaisen että suomenruotsalaisen viittomakielen juuret ovat Ruotsissa, vaikka kielet ovat sittemmin kehittyneet eri suuntiin.

Viittomakielten väliset sukulaisuussuhteet eroavat puhuttujen kielten välisistä suhteista, mutta viittomakielen tutkija Karin Hoyerin mukaan suomalaisen, suomenruotsalaisen ja ruotsalaisen viittomakielen suhdetta voidaan verrata skandinaavisten kielten väliseen suhteeseen.

– Suomenruotsalaisen viittomakielen sanotaan olevan ruotsalaisen ja suomalaisen viittomakielen ”välissä”, ja sillä on suomalaista viittomakieltä enemmän samoja viittomia ja ilmaisutapoja ruotsalaisen viittomakielen kanssa, Andersson-Koski kuvailee.

Ilmeisiä eroja ruotsalaisen ja suomenruotsalaisen viittomakielen välillä ovat esimerkiksi eri viittomat, eri sormiaakkoset, eri tavat viittoa numerot, kielen rytmi ja ilmaisutavat.

Kaksinkertainen vähemmistö

Suomenruotsalainen viittomakieli on ollut aina haavoittuvassa asemassa. Kielen käyttäjät muodostavat vähemmistön niin Suomen viittomakielisessä yhteisössä kuin suomenruotsalaisten joukossa.

Suomen viimeinen ruotsinkielinen kuurojen koulu lakkautettiin 1993, minkä jälkeen suomenruotsalaisten perheiden kuurot lapset ovat voineet käydä suomenkielisessä kuurojen koulussa (ja oppia kirjoitettua suomea), osallistua ruotsinkieliseen yleisopetukseen tulkin avustuksella tai muuttaa Ruotsiin ja alkaa käyttää ruotsalaista viittomakieltä. Kuurojen koulun sulkeutuessa katosi myös suomenruotsalaisen viittomakielen keskeinen kieliympäristö, ja kielenkäyttäjiä yhdistävän ’solmukohdan’ puute on johtanut sukupolvien jakautumiseen.

– Kysymys on monitahoinen, koska ei ole täysin selvää, kuka lasketaan nykyisin suomenruotsalaisen viittomakielen käyttäjäksi, osin siksi, että vanhemman ja nuoremman sukupolven käyttämän kielen välillä on eroavaisuuksia. Nuoremmat kuurot voivat identifioitua kulttuurisesti suomenruotsalaisiksi, mutta heillä ei ole ollut mahdollisuutta oppia suomenruotsalaista viittomakieltä. Kenellä on tällöin oikeus päättää identiteetistä ja ryhmään kuulumisesta?

Kuka päättää uhanalaisesta kielestä?

Suomenruotsalaisen viittomakielen elvytyksen ensiaskelet otettiin 2000-luvun alussa, kun suomenruotsalaiseen viittomakieleen alettiin suhtautua omana kielenään.

Sittemmin monet pienet aloitteet ovat johtaneet suurempiin ja joskus odottamattomiinkin tuloksiin. Kieli luokiteltiin vakavasti uhanalaiseksi Unescon kriteerien mukaan vuonna 2013, mikä lisäsi kielen näkyvyyttä ja ihmisten tietoisuutta kielestä. Toinen tärkeä askel otettiin vuonna 2015, jolloin viittomakielilaki astui voimaan. Samana vuonna käynnistyi myös ensimmäinen valtion rahoittama koulutushanke kielen vahvistamiseksi.

Nyt elvytys jatkuu, ja Maria Andersson-Koski toivoo, että Helsingin yliopistossa tehtävä tutkimus voi tukea elvytystoimia esimerkiksi tarjoamalla uutta tietoa kielestä ja ennen kaikkea kielenkäyttäjistä.

– Itse olen kiinnostunut erityisesti siitä, miten kielen käyttäjät kokevat elvytyspyrkimykset ja kielen aseman muutoksen. Toivon, että opin ymmärtämään paremmin suomenruotsalaisten viittomakielisten käsityksiä omasta kielestään ja kielen elvytyksestä. Laajemmin ajateltuna haluan avata keskustelua siitä, kenellä oikeastaan on vastuu ja valta uhanalaisen kielen suhteen.

Andersson-Kosken mukaan kielen elvyttämiseen ei ole yleispätevää ratkaisua, vaan jokainen kieliryhmä on ainutlaatuinen vahvuuksineen ja haasteineen.

Työtä tehdään yhdessä suomenruotsalaisten viittomakielisten oman yhdistyksen, Finlandssvenska teckenspråkiga r.f:n, sekä Kuurojen Liiton kanssa, jotka ovat saaneet tänä vuonna valtionrahoitusta kielen elvyttämiseen.