Teologisen koronapäiväkirjan toinen kierros

17.3.2021
Helsingin yliopiston yksiköihin järjestäytyi poikkeustilan alettua keväällä 2020 tilannekeskuksia. Tilannekeskukseen kuuluu yksikön johtajan lisäksi hänen nimittämänsä ryhmä yksikön väkeä ja hallinnon toimialojen asiantuntijoita. Näissä kirjoituksissa tilannekeskuksen jäsenet kertovat kuulumisiaan ja tunnelmiaan etätyöstä, etäopiskelusta ja elämästä poikkeusaikana.

Teologisen tiedekunnan tilannekeskuksen jäsenet kirjoittavat parin viikon välein intranet Flammaan tervehdyksen omista kuulumisistaan ja ajankohtaisista työasioista. Tervehdykset tallennetaan myös tälle sivulle. Vuoden 2020 koronapäiväkirjat löydät täältä.

Dekaani Antti Räsänen
Vanhan testamentin ja lähialojen tutkimuksen professori Jutta Jokiranta
Teologian ja uskonnontutkimuksen kandiohjelman johtaja Heikki Pesonen
TYT:n puheenjohtaja Inka Pänkäläinen

Toinen kierros

Dekaani Antti Räsänen 18.2.2021

Latu lumisessa metsässä.

Kuva: Antti Räsänen

Moni muistaa viime keväänä kerran viikossa julkaistut tekstit. Ensimmäinen ilmestyi perjantaina 3. huhtikuuta 2020. Tuolloin yliopisto oli ollut kolme viikkoa suljettuna. Etätyöskentelyyn ja etäopetukseen oli kai jotenkin totuttu. Ilmassa oli hämmennystä, ripaus uutuudenviehätystä. Tiedekunnan tilannekeskus oli suoriutunut kriittisimmistä ja kiireellisimmistä tehtävistään. Oli aika miettiä, miten luodaan vuorovaikutusta ja kerrotaan elämästä poikkeusoloissa tuoden myös henkilökohtaisia näkökulmia esille. Keksittiin koronapäiväkirja.

Tänään edellisestä koronapäiväkirjasta on kulunut päivälleen kahdeksan kuukautta. Kesäkuun 18. päivä julkaistussa tekstissä HR-päällikkömme Hanna Lotti esitti omansa ja kyseli muiden palautumissuunnitelmia. Oltiin siirtymässä normaalioloihin, toiveikkaasti palaamassa kesälomien mentyä tiedekuntaan työskentelemään, opettamaan ja opiskelemaan. Toisin kävi. Poikkeusoloissa jatketaan edelleen. Nyt suhteemme etätyöhön tai -opetukseen on varmasti toinen kuin viime keväänä, mutta mielessä on paljon samoja kysymyksiä kuin vuosi sitten: Kauanko vielä? Miten ensi syksy, etä vai lähi? Miten jaksan? Mitä työtovereille kuuluu? Miten opiskelijat tulevat toimeen, fuksit?

Yliopisto on järjestänyt kaksi poikkeustilannekyselyä. Ensimmäinen toteutettiin viime toukokuussa, toinen tämän vuoden tammikuussa. Kahden kyselyn tulosten vertailu tiedekuntamme osalta osoittaa sen, minkä saattoi aavistaa. Nyt koronarajoitusten kanssa eläminen väsyttää, uuvuttaa, turhauttaa, jopa sairastuttaa enemmän kuin keväällä. Työssäjaksaminen ja työhön motivoituminen ovat heikommalla tolalla kuin viime keväänä. Tammikuussa tehty kysely heijastelee varmastikin viime syksyn kokemuksia. Toivottavasti käymme kevään myötä kohti parempaa aikaa. Viimeisissä kyselytuloksissa on myös muutamia positiivisia muutoksia edelliseen kyselyyn verrattuna. Monen vastaajan mielestä häiriötön työhön keskittyminen on parantunut. On levollisempi ja rauhallisempi olo, kun ei tarvitse säntäillä kiireellä työpaikalle ja kohta takaisin. Pakon sanelemana ja pyytämättä otettu digiloikka onkin osoittautunut hyväksi harppaukseksi, askeleeksi ainakin.

Kyselyn tulokset pitää nyt analysoida tarkasti. Tiedekunnan johdossa mietitään korjaavia toimenpiteitä. Maaliskuun konventti – yhteinen tapaamisemme – on kokonaan varattu poikkeustilannekyselystä keskustelemiseen. Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys on aktiivisesti kartoittamassa opiskelijoiden kokemuksia poikkeusoloissa. Toivottavasti opiskelijakyselyn tulokset ovat selvillä maaliskuun konventtiin mennessä niin että voimme kuulla myös opiskelijoiden kokemuksia.

Ensimmäisessä koronapäiväkirjatekstissä vajaa vuosi sitten kiitin kaikkia tiedekuntayhteisön jäseniä, niin opettajia, tutkijoita, hallintoihmisiä kuin opiskelijoitakin joustamisesta, mukautumisesta ja sopeutumisesta vaikeassa tilanteessa. Kiitos taas teille kaikille monista ponnisteluista ja uskomattomasta suoriutumisesta. Käymme ”yhdessä huomisen valoa päin” (sit. Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen hymnistä).

Tehtäväni maailmankaikkeudessa?

Vanhan testamentin ja lähialojen tutkimuksen professori Jutta Jokiranta 2.3.2021

Korona saapui perheeseemme vuosi sitten keväällä. Ei itse virus mutta koronasta puhuminen, koronadiagnostiikka, koronastrategia.

Kaksi kissaa kellii sohvalla siliteltävänä.

Kuva: Jutta Jokiranta

Lääkärimieheni oli suunnitellut leppoisaa kesää. Kun laboratoriofirman normaalitilaukset koronan myötä vähenivät, oli keksittävä muuta. Niin alkoi koronatestiputkien valmistus. Pitkäperjantaina keiteltiin ensimmäiset liemet (ei sentään meillä kotona).

Kun maailmanlaajuinen epidemia näytti kasvonsa, pyörittelin hetken silmiäni: mikäs se mun hommani onkaan tässä maailmankaikkeudessa? Kuka on kiinnostunut muinaisista, kun tulevaisuus on pyyhkäisty epävarmuuteen?

Mutta opiskelijat ilmiintyivät bittejä pitkin kursseille ja moni oli kiinnostunut. Sai ajatella jotain muuta. Pyhät tekstit, valta, sukupuoli, raamatunheprea, väitöskirjat, tervetuloa sivistys.

Opettajat venyivät akrobaattisuorituksiin ja minäkin hyppelin digipomppuja. Taustakuvat vaihtuivat kesälaitureista talvimaisemiin – ei, pimeimpänä aikana piti nähdä Kuolleenmeren aurinkoa. Arvostin jokaista mikrosekuntia zoom-kasvoista. Muistinko tarpeeksi kiittää?

Teini valtasi ruokapöydän etäkouluun. Kissat saatoin sulkea työhuoneen ulkopuolelle. Olisivathan ne olleet suloisia koneen ruudulla, mutta en jaksanut siivota karvoja joka huoneesta. Miten sellaisissa kodeissa pärjäävät, jossa ei ole omaa pakopaikkaa? Vai tarvitseeko joku muita ympärilleen?

Onneksi oli osastokahvit ja kokoukset, joissa näki (voiko käyttää verbiä 'tapasi', jos vain näkee ruudulla?) tuttuja kollegoita Suomessa ja ulkomailla. Samassa veneessä kelluttiin. Mikäs teillä siellä on tilanne? Ai Uudessa-Seelanissa niin vähän.

Maisteriohjelman johtajan tehtäväni käynnistyi vuoden alussa ja nyt on tiiviisti suunniteltu ensi lukuvuoden opetusta. Tunnen iloa ja pienuutta. Miten mahtavia kursseja tulossa. Yhteistyössä suunnitellaan, että tulisi myös laadukkaita tutkintoja ja toimivia opintopolkuja. Tulevaisuuden tarpeisiin.

Eihän tämä ihan vielä lopu. Lähiopetukseksi anottu bibliodraama-kurssini muuntuu sekin etäilyksi. Tänään hain tiedekunnasta viherkasvini kotityöhuoneeseen. Parempi pitää se lähellä.

Opiskelijat, kollegat, valo voittaa. Onko jossain ihminen, jota voit katsoa tänään silmiin, edes sen mikrosekunnin?

Digitalisaatio – hidaste eli hyppyri

Teologian ja uskonnontutkimuksen kandiohjelman johtaja Heikki Pesonen 16.3.2021

Yli 90-vuotiaat vanhempani soittivat ja pyysivät minua ohjastamaan heitä digitaalisen viidakon läpi väitöstilaisuuteen. Tilaisuudessa tarkastettaisiin väitöskirja, jossa tutkitaan Portaanpään kristillisen opiston identiteettiä vuosina 1923–1945. Lukuisten yritysten ja erehdysten jälkeen äitini painoi tabletistaan oikeaa kohtaa ja yhteys väitökseen avautui. Väittelijä oli aloittanut lektion ja näytti sen yhteydessä Powerpoint-dioja. Kuulin, kuinka äitini kommentoi isälleni: ”Katso, tuolla on kuva sinun lapsuudenkodistasi.”

Aurinko paistaa lumiseen metsään puiden lomasta.

Kuva: Heikki Pesonen

Tutkija tavattavissa -palvelusta laitettiin sähköpostia ja pyydettiin virtuaalivierailulle oululaisen lukion uskonnontunnille. Sovimme asiasta, ja uskonnonopettaja kirjoitti, miten hienoa on saada tutkijoita puhumaan ”ihan tavallisille lukio-opiskelijoille ja vielä tänne Pohjois-Suomeen!”

Tutkimusartikkelia kirjoittaessani kaipasin tietoa siitä, miten aikalaiset olivat arvioineet antropologi Roy Rappaportin vuonna 1999 ilmestynyttä pääteosta. Löysin Helkan haun avulla useita akateemisiin julkaisuihin tehtyjä kirja-arvosteluita, jotka latasin koneelleni. Halusin myös tarkistaa Risto Uron kommentit rituaalisista innovaatioista hänen kirjastaan Ritual and Christian Beginnings. Kävin lukemassa kohdan kustantajan kotisivuilta.

Digiloikka eli digikonttaus

Digiloikka tai tuttavallisemmin digikonttaus oli vielä muutama vuosi sitten monille (minä mukaan lukien) veistelyn aihe. Yliopiston digikonsulttien hypevisiot harvoin tuntuivat asettuvan opettajien ja opiskelijoiden käytännön resurssien saatika kompetenssin tasolle. Moodlea käytettiin lähinnä kurssin aineistojen varastona, kuten BSCW:tä tai Matskuja aikaisemmin. Etätapaamisteni kehityksen kärkeä oli megalomaagisesti pätkivä Skype-yhteys Turussa pidettävään kokoukseen, jossa osanottajista näkyivät he, jotka sattuivat asettumaan tabletin kameran tielle. Muita ei näkynyt eikä kuulunut. Mutta olihan se jännittävää.

Vähintään yhtä jännittävää oli nauhoittaa oman kurssin luento, yrittää editoida sitä ja saada se tallentumaan Unitubeen.

Järjestelmiä tuli ja meni, eikä missään vaiheessa löytynyt aikaa opiskella kunnolla niihin kätkeytyneitä hienoja ominaisuuksia. Koulutuksia järjestelmiin tuli ja meni, eikä niihinkään löytynyt kalenterista tilaa. Monesti (lue: koko ajan) tuntui siltä, että digitalisaation tavallisilta ihmisiltä salattu tarkoitus oli jostain syystä hidastaa kaikkea.

Jos Portaanpäätä käsittelevä väitöstilaisuus olisi pidetty vuonna 2019, vanhempani eivät olisi varmaankaan nähneet tablettinsa ruudulta isäni lapsuudenkotia. He eivät olisi luultavasti myöskään jaksaneet matkustaa Itä-Suomen yliopistoon seuraamaan väitöstä, jossa tarkastettavassa tutkimuksessa keskeisessä roolissa ovat isovanhempani.

Myös matka oululaisen lukion uskonnontunnille vastaamaan opiskelijoiden kysymyksiin uskontotieteestä ja suomalaisesta uskonnollisuudesta olisi kaksi vuotta sitten saattanut jäädä tekemättä.

Vaikka nautin kirjastojen rauhasta ja hyllyjen väleissä tehdyistä satunnaisista löydöistä, digitaalisten aineistojen hakemisen helppous ja nopeus tulevat monesti tarpeeseen. Myöskään yliopistolaisille saatavilla olevien aineistojen laajuus ja monipuolisuus eivät lakkaa hämmästyttämästä.

Puolisoni isä kutsui kylänraitille tehtyjä hidasteita hyppyreiksi. Tulkitsin asian niin, että kyse on näkökulmasta. Tai kiireen laadusta.

Neljän seinän sisältä ihmisten keskelle ja takaisin

TYT:n puheenjohtaja Inka Pänkäläinen 31.3.2021

Olen neljännen vuoden teologian opiskelija ja toimin tällä hetkellä Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen eli tuttavallisemmin TYT:n puheenjohtajana. Teen samalla kandiin vaadittavia opintoja ja itse kandia valmiiksi sekä suoritan TUM-412-seurakuntaharjoittelua pienessä kunnassa Keski-Pohjanmaalla. Yleisen etäilyn vuoksi kaikki TYT:n asiat on helppo hoitaa täältä kaukaa ja opiskelukin sujuu aivan samoin kuin Helsingissä ollessa.

Kynnysmatolla kellii selällään kissa, ja kuvassa näkyvät myös kuvan ottajan villasukat.

Kuvassa näkyy harjoitteluseurakuntani ’’kirkkokissa’’, joka on melkein joka aamu vastassa, kun kävelen kirkon pihaan.

Täällä Keski-Pohjanmaalla elämä tuntuu sujuvan kovin normaalisti. Kirkossa saa olla 20 henkilöä kerrallaan, naapureiden luona käydään kahvilla ja järjestetään pääsiäisvaellusta seurakuntatalolla. Ikkunoista näkyy metsä, ja alakerrassa on kaksi mummoa, jotka keittävät kahvit milloin tahansa ja ovat valmiita opettamaan neulomista uutta taitoa opettelevalle helsinkiläiselle. On ollut virkistävää päästä turvallisesti ulos neljän seinän sisältä ja tehdä töitä ihmisten kanssa naamatusten.

On huolestuttavaa, miten hallituksen asettamat rajoitukset kohdistuvat todella ankarasti varsinkin yksin asuviin opiskelijoihin. Varsinkin uusina opiskelijoina Helsinkiin muuttaneet saattavat olla täysin vailla turvaverkkoa, täysin vailla sitä yhtä kaveria, jonka kanssa saisi lähteä kävelylle. YTHS on jumissa ja minnekään muuallekaan ei tahdo saada keskusteluaikaa. Monella on onneksi mahdollisuus lähteä vanhempien luokse toiselle paikkakunnalle. Tilanne ei ole taatusti ideaali, mutta ainakaan ei tarvitse olla yksin.

Täältä etelään palatessani en näillä näkymin saa poistua yksiöstäni neljän seinän sisältä ilman painavaa syytä, en uskalla vielä nähdä omaa mummoani ja fyysisesti pidettävät kokoukset ovat vain toiveajattelua. Ikkunasta näkyy vastapäinen Hesburger ja juna-asema.

Tämän kuuden viikon seurakuntaharjoittelun muodossa tapahtuneen maalle pakenemisen jälkeen ymmärrän vielä paremmin, miksi niin monet opiskelijat ovat lähteneet vanhempiensa luo maalle. Minunkin tekisi melkein mieli jäädä tänne odottelemaan tilanteen paranemista.