Tieteellinen tutkimus voi toisinaan kääntää jostakin asiasta vallitsevat vakiintuneet mielikuvat jokseenkin päälaelleen. Näin on itselleni tehnyt esimerkiksi tutkimus, jota kriminologi Volkan Topalli on vuosikymmenten ajan tehnyt Georgian valtionyliopistossa Yhdysvalloissa.
Suomessakin vuonna 2017 vierailleen Topallin eräs keskeinen tutkimuskysymys on ollut se, miten rikolliset perustelevat itselleen oman rikollisuutensa. Jo pitkään on tiedetty, että useimmilla lainrikkojilla on hyvinkin tavanomaiset moraalikäsitykset, jotka he ovat vain onnistuneet vaientamaan. Hyvin harva sanoo ”Käy, paha, sijaan hyvyyden!” niin kuin paholainen John Miltonin klassikkorunoelmassa Kadotettu paratiisi (1667).
Kriminologiassa on täten sovellettu paljon niin kutsuttua neutralisaatioteoriaa, jonka Gresham Sykes ja David Matza esittivät vuonna 1957. Sen mukaan rikolliset perustelevat itselleen, että moraalista tulee kyllä pitää normaalisti kiinni, mutta että juuri heidän tapauksensa on poikkeustapaus: olosuhteet pakottavat rikokseen; rikoksen uhri on huono ihminen, joka sai mitä ansaitsi; eivät varkaudet tunnu missään, koska vakuutus korvaa. Ja niinpä rikos ei oikeastaan tässä tapauksessa edes ole mikään rikos.
Topalli on saanut kiinnostavia, normaalista poikkeavia tuloksia käyttämällä epäsovinnaista tutkimusmenetelmää. Rikollisia on yleensä haastateltu vankilassa, jolloin heidän on ollut vaikea antaa rehellisiä vastauksia — muun muassa siksi, koska ne veisivät heidät vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Myös rikosten tekemiseen johtavaa päätöksentekoprosessia voi Topallin mukaan tutkia luotettavimmin haastattelemalla ihmisiä, jotka koko ajan tekevät kyseisiä päätöksiä jokapäiväisessä elämässään.
Topalli onkin siksi haastatellut aktiivisia, parhaillaan vankilasta ulkona olevia katurikollisia kotikaupungissaan Atlantassa maksaen näille palkkioksi käteistä rahaa: 50 dollaria jos tulet yliopistolle puhumaan tunnin tai parin ajan siitä, kuka olet ja miksi teet rikoksia.
Erityisen kiinnostava on eräs tutkimus, jonka Topalli, hänen kollegansa Timothy Brezina ja oppilaansa Mindy Bernhardt julkaisivat 2012. He haastattelivat 48 rikollista, joiden arkea olivat muun muassa aseelliset ryöstöt, huumekauppa sekä carjacking eli auton vieminen kuljettajalta kesken ajon. Eräs asia, josta haastatteluissa kysyttiin, oli uskonto. Rikollisista peräti 44 ilmoitti tällöin olevansa kristittyjä, yksi muslimi ja kolme ateisteja. Tästä huolimatta neutralisaatioteorian tavanomainen versio ei vaikuttanut pätevän heihin: he myönsivät avoimesti olevansa rikollisia ja tekevänsä moraalisesti pahoja asioita.
Tästä seuraa kiinnostavia kysymyksiä. Miten kristinusko voi olla sopusoinnussa vakavan ammattirikollisuuden kanssa? Lisäksi on usein todettu tosiseikka, että monet rikolliset elävät hetkessä: heiltä puuttuu kyky lykätä tarpeentyydytystä kunnes sen normaalit edellytykset ovat täyttyneet. Niinpä he eivät säästä kallista kulutustavaraa varten, koska sen saa nopeammin haltuunsa varastamalla. Miten he siis voivat samalla tunnustaa uskontoa, jonka koko opetuksen ytimessä on eräällä tavalla tarpeentyydytyksen lykkääminen läpi koko elämän?
Haastattelut antavat tähän hämmentävän vastauksen. Rikolliset nimittäin perustelivat oman rikollisuutensa uskonnollisilla argumenteilla. He ottivat kristinuskon opetuksista valikoivasti sen, mikä sopi tukemaan heidän toimiaan: viestin syntien anteeksiannosta, ajatuksen että Jumala ja Jeesus ovat aina uskovien puolella heidän tukenaan. Ryöstäjä rukoilee Jeesukselta apua ennen kuin lähtee ryöstämään, ja jos ryöstö onnistuu, se on merkki, että Jeesus auttoi ryöstäjää.
Tai jos hän esimerkiksi ryöstää huumekauppiaan, hän toimii Jumalan välikappaleena, joka on lähetetty rankaisemaan huumekauppiasta tämän huumekaupasta. Kaikki synnit saa anteeksi, ja anteeksiantoa kannattaa varmuuden vuoksi rukoilla jo etukäteen, kuten tämä 40-vuotiaan ryöstäjän vastaus perustelee:
”Minusta [Jumala] on anteeksiantava, koska tiedäthän, se mitä opin käymällä kirkossa, tiedäthän, niin kuin ne kaksi tyyppiä jotka olivat ristillä Jeesuksen kanssa, kumpikin niistä teki väärin, ja viime hetkellä toinen niistä pyysi Jumalaa antamaan anteeksi -- ja päättelin, että jos vain pystyn pyytämään anteeksi ennen kuin kuolen, tulen pääsemään taivaaseen, mutta jos joku ampuu minut ennen kuin ehdin rukoilla, tiedäthän, joudun helvettiin. Joten keksin tämän loistavan idean, että hei, pyydän Jumalalta anteeksi etukäteen siltä varalta etten ehdi rukoilla, anteeksi, tiedäthän, sitä mitä olen tehnyt, ja silloin minusta tuntuu kuin Jumala tietäisi, etten sydämessäni pidä siitä mitä teen, mutta että en osaa tehdä mitään muutakaan.”
Jotkut rikollisista esittivät niin hienostuneita argumentteja, että ne edustavat jopa tietynlaista uskonnonfilosofiaa. Useampi kuin yksi esimerkiksi sanoi, ettei helvettiä tarvitse pelätä, koska heidän maanpäällinen elämänsä on jo valmiiksi helvetti.
Uskonnon vaikutusta rikollisuuteen on totuttu ajattelemaan estävänä, ja on monia esimerkkejä siitä, miten uskonnollinen herääminen on tehnyt lopun rikollisesta urasta. Uskonto ei kuitenkaan selvästi vaikuta kaikkiin samalla tavalla. Jotkut se saattaa pelastaa rikollisuudelta, toisiin sillä ei ole vaikutusta puoleen eikä toiseen, kun taas kolmansien kohdalla uskonto toimii rikollisuuden perusteluna ja oikeutuksena.
Tutkimustuloksilla on myös käytännön seurauksia. Esimerkiksi vankiloissa on perinteisesti suosittu hengellistä toimintaa. Topalli ja hänen kollegansa huomauttavat, että tällä saattaa olla ei-toivottuja seurauksia, mikäli ei tarkkailla sitä, mitä vangit lopulta omaksuvat heille tarjotuista uskonnollisista viesteistä ja mitä taas jättävät omaksumatta.
Tutkijat muistuttavat, ettei valtavirtakulttuurissakaan vallitse yksimielisyys siitä, mitä uskonnolliset tekstit tarkoittavat ja miten niitä tulisi tulkita. Raamatun oikeasta tulkinnasta on kiistelty tuhansia vuosia, ja sillä on ehditty perustella suunnilleen kaikkia moraalisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiä. Rikollisten tarkoitushakuiset tulkinnat ovat vain eräs lisä tähän pitkään perinteeseen.
Olisi mielenkiintoista tutkia, miten kulttuurisidonnaisia Topallin tulokset ovat. Kirkko ja kaupunki -lehti uutisoi vuonna 2015, että Suomessakin miesvangeista 80 prosenttia ja naisvangeista 90 prosenttia pitää taustaansa kristillisenä, kun koko väestön vastaavat luvut ovat 56 ja 66 prosenttia. Vain kymmenellä prosentilla vangeista on ei-uskonnollinen maailmankatsomus.
Päteekö samanlainen kuvio kenties siis myös täällä, ja onko se vain jäänyt toistaiseksi huomaamatta?
Esseen kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjailija.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 8/2020.