Mielenosoitukset Hongkongissa. Uiguurien vaino Xinjiangin autonomisella alueella. Kauppakiista Yhdysvaltain kanssa. Sikarutto. Ja nyt koronavirus, josta tuli koko maailman ongelma.
Ei päivääkään ilman kriisiuutista Kiinasta. Mutta mitä oikeastaan tiedämme Kiinasta ja mihin tietomme perustuu?
Kiina on kurinalainen yksipuoluevaltio, jossa yksittäisen ulkomaalaisen toimittajan liikkumavara on kapea. Viranomaiset eivät avaudu toimistaan eikä tilastoihin ole juurikaan luottamista. Avoin keskustelu kansalaisten kanssa on hankalaa. Myös verkkoa ja sosiaalista mediaa valvotaan ankarasti.
Kun tiedonhankinta on rajoitettua, tietämyksemme jää vääjäämättä vajaaksi. Samalla korostuu hyvin resursoitujen englanninkielisten mediayhtiöiden valta valita ja suodattaa tietoa Kiinasta. Näitä ovat esimerkiksi Britannian yleisradioyhtiö BBC sekä yhdysvaltalaiset sanomalehdet The New York Times ja The Washington Post.
Vaikutusvaltaiset toimittajat, asiantuntijat ja kommentaattorit puivat päivittäin Kiinan nykytilaa. Nämä analyysit ja tulkinnat leviävät laajalti muihin medioihin lainauksina, viittauksina ja käännöksinä, tutkija Dušica Ristivojević Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitokselta arvioi.
— Ihmiset myös etsivät medioista nimenomaan tulkintaa eivätkä tietoa Kiinasta.
Hyvis vs. Pahis
Läntisten tulkintojen ongelma on, että ne toistavat usein kylmän sodan aikaista kertomusta vapaasta demokraattisesta lännestä ja autoritaarisesta kommunistisesta idästä, Ristivojević sanoo. Länsi on hyvis, joka odottaa pahikseksi leimatun Kiinan avautumista, kuten Neuvostoliitossa tapahtui 1980-luvun lopulla.
Lähes jokainen Kiinaa käsittelevä uutinen kytkeytyykin maan poliittiseen tilanteeseen ja kommunistisen puolueen kykyyn pysyä vallassa kriiseistä huolimatta. Keväällä pohdittiin, miten Kiinan johto selviytyy koronaviruspandemian alkuvaiheen salailusta ja sen taloudellisista seurauksista.
Tavallista myös on, että tarinoissa esiintyy läntinen sankaritoimittaja, poliitikko tai aktivisti, joka paljastaa Kiinan hallinnon epäkohdat ja pelastaa niiden paikalliset uhrit, Ristivojević kuvaa.
Vaikka kylmän sodan aikaiset stereotypiat yksinkertaistavatkin kuvaamme Kiinasta, ei valtiota tule selittää vain sen historialla, kulttuurilla tai yleisellä maan tavalla. Ristivojevićin mielestä on mahdotonta valita, mitä hyväksyä ja mitä ei, kun maassa kiistatta tapahtuu räikeitä rikkomuksia.
Kiina vastaa rahalla
Ristivojević suhtautuu kriittisesti myös Kiinan tapaan muokata entistä tarmokkaammin globaalia mielipidettä mieleisekseen. Hallitus julkaisee omia uutisiaan englanniksi ja levittää pehmeää valtaansa elokuvateollisuudessa ja sosiaalisessa mediassa.
Kiina tarjoaakin omaa kehityksen malliaan vaihtoehtona läntiselle yhteiskuntajärjestykselle. Viesti on, että poliittiset vapaudet eivät ole ihmisoikeuksista tärkeimpiä: valtioiden ensisijainen tehtävä on tuottaa kansalaisilleen taloudellista hyvinvointia.
Sanomaa on siivitetty suurella rahalla, mikä on tuottanut tulosta etenkin Afrikassa ja myös Euroopassa, kuten Ristivojevićin kotimaassa Serbiassa. Koronakriisissä Kiinan diplomatia näyttäytyy muun muassa hengityssuojainten lennätyksenä niitä tarvitseville.
Samaan aikaan Kiina rajoittaa kansalaistensa tiedonsaantia muualta maailmasta ja arvostelee ulkomailla toimittajia, joiden näkemyksiä se ei hyväksy.
— Taustalla vaikuttavat kiinalaisten voimistuva kansallismielisyys, länsivastaisuus ja muukalaisviha.
Kielitaito vie syvemmälle
Miten luovia toimittajana vastakkaisten tarinoiden ja tulkintojen ristipaineessa? Ainakaan ei tarvitse liikaa yksinkertaistaa asioita, Ristivojević sanoo.
— Monista aiheista on vaikea kertoa ilman, että viittaa Kiinan valtakoneistoon, mutta aina voi yrittää. Oma aihe kannattaa tuntea mahdollisimman tarkoin.
Kielitaidostakaan ei ole haittaa. Ristivojević itse suunnitteli alun perin uraa kiinankielisen kirjallisuuden kääntäjänä. Erityisesti häntä viehättivät vanhat kiinalaiset eroottiset tekstit.
— Emme olleet lainkaan bisnesorientoituneita, kuten suurin osa opiskelijoista tänään.
Ristivojević myöntää, että hänellä on ollut paljon onnea opinnoissaan. Vielä 1990-luvun lopussa Belgradin yliopiston opetus oli laadukasta ja opintoihin sisältyi laajasti kieltä, kulttuuria ja historiaa. Kiinan valtion lähettämät opettajat olivat vaativia ja siksi hyviä.
— Yhtä sanaa saatettiin jankata kaksikin viikkoa, jotta ääntämys oli oikeaoppista. Epäonnistujat eivät säästyneet nöyryyttämiseltä.
Vuosi Pekingissä ratkaisi hänen tulevaisuutensa.
— Oivalsin, ettei minusta ole kääntäjäksi. Päätin suuntautua antropologiaan ja historiaan.
Väitös naisliikkeestä
Pekingin jälkeen Ristivojević haki ja pääsi Budapestin Keski-Euroopan yliopistoon, jonka suursijoittaja George Soros oli perustanut entisten sosialistimaiden opiskelijoille vuonna 1991. Siellä hän opiskeli yhteiskunnallisen järjestäytymisen historiaa, jälkikolonialistista teoriaa ja kansainvälisen politiikan tutkimusta
— Se oli hyvää aikaa. Opetus oli laaja-alaista ja monitieteistä. Sain pohtia asioita monelta kannalta.
2000-luvun alkuvuosina Ristivojević opiskeli ja opetti Britannian Oxfordissa, Etelä-Korean Busanissa sekä kahdessa eri yliopistossa Taiwanissa. Välillä hän kopioi käsin vanhoja asiakirjoja kiinalaisen pikkukaupungin arkistoissa. Väitöskirja valmistui vuonna 2013 Kiinan 1800-luvun lopun naisliikkeestä.
Helsingin yliopistossa hän on työskennellyt vuodesta 2016. Parhaillaan hän tutkii Koneen säätiön apurahalla sitä, millaista narratiivia läntinen media on välittänyt Kiinan vuoden 1989 jälkeisestä yhteiskunnallisesta aktivismista.
Hiljaista keskustelua?
Kiina kiinnostaa nyt kaikkia kaikkialla, joten tutkimuksella on kysyntää niin politiikassa, taloudessa kuin kulttuuriteollisuudessakin. Suomessa Ristivojević nauttii akateemisesta liikkumatilastaan. Emme ole Kiinan hallituksen huomion keskipisteessä, kuten Britannia tai Yhdysvallat.
— Suomella on hyvä maine maailmalla muun muassa tasa-arvon mallimaana. Se avaa myös Kiinan tutkijalle monenlaisia ovia. Suomalaisten kannattaisi hyödyntää tilaa, joka mahdollistaa arkojenkin aiheiden tutkimisen.
Hänestä on tärkeää tehdä yhteistyötä kiinalaisten kollegoiden kanssa, vaikka kaikista näkökulmista ei oltaisikaan samaa mieltä heidän kanssaan.
— Heille kuuluu suuri ansio siitä, mitä Kiinasta tiedämme.
Ristivojević tunnistaa tutkijan työssä samoja tiedonhankinnan rajoitteita kuin Kiinasta raportoivat toimittajatkin. Tutkijan on myös julkaistava tutkimuksiaan ja puhuttava niistä avoimesti, jotta saisi rahoitusta ja säilyttäisi asemansa tiedeyhteisössä.
Joskus on kuitenkin vaalittava hiljaisuutta, jotta herkän aiheen tutkimus ylipäätään onnistuisi eivätkä yhteistyökumppanit vaarantuisi. Itsesensuurin sijaan kyse voi olla suojelusta.
— Vaikeneminen on joissakin tilanteissa ainoa mahdollinen toimintastrategia, tutkija muistuttaa.
Artikkeli on ilmestynyt Yliopisto-lehden numerossa Y/05/2020.