Kovinkaan moni Helsingin Unioninkatua kulkeva ei tiedä, että jalkojen alla piilee aarre vuosisatojen takaa. Maailman toiseksi suurinta keskiaikaisten pergamenttifragmenttien kokoelmaa säilytetään Kansalliskirjaston kellarissa.
Nämä pergamenteille — siis nahalle — laaditut tekstit johdattivat yliopiston humanistit liittoon luonnontieteilijöiden kanssa. Yksi päämääristä on tarkentaa kirjoitusten ikämäärityksiä.
— Pergamenteissa on palaneita kohtia, ja niihin on tarttunut likaa ja nokea historian tulipaloista. Epäpuhtaudet vaikeuttavat radiohiiliajoitusten tekemistä, kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä (@HeikkilaTuomas) kertoo.
Heikkilä kollegoineen on viettänyt kokoelman ääressä vuosia. Perattavana oli noin 20 000 tekstisivua, jotka ovat peräisin vähintään 1 400 eri kirjasta.
Unohda siis A niin kuin Agricola! Suomen kirjallinen kulttuuri on satoja vuosia vanhempi kuin 1543 valmistunut ABCkiria. Keskiajan kirjallisista kielistämme tärkein oli latina, mutta sen rinnalla käytettiin myös ruotsia, saksaa ja nähtävästi suomeakin.
Valtaosa Unioninkadun pergamenteista liittyy katolisen Suomen jumalanpalveluksiin, mutta liturgisten kirjoitusten lisäksi mukana on tiedettä ja juridiikkaa.
— Aiheet ovat tuontitavaraa, mutta Suomessa kirjoitettujen tekstien sisällössä näkyy ihan omanlaisensa pohjoinen twist, Heikkilä luonnehtii.
Nahka paljastaa
Pergamenttien sisällöt on käyty läpi humanistivoimin, samoin käsialat, sivujen asettelut ja niin edespäin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että professori julistaisi aiheen loppuun kalutuksi ja sulkisi arkistomapit — tai tutkimusryhmänsä niistä luoman Fragmenta membranea -tietokannan.
Päinvastoin, Heikkilä virittelee avuksi luonnontieteen välineitä. Maailmalla kehitellään sopivia molekyylibiologisia ja biokemiallisia työkaluja DNA-analyyseista paleoproteomiikkaan eli ammoisten proteiinien tutkimukseen.
Luonnontieteen keinoin pergamenttinahoista voi uuttaa tietoa eläimiin, nahkojen käsittelyyn, kirjojen valmistukseen ja kauppareitteihin liittyen.
— Kun tiedämme, millaista pergamenttia käytettiin, voimme tehdä päätelmiä kauppa- ja kulttuurikontakteista, taloudellisista oloista ja kirjallisista ihanteista. Saamme tietoa, josta yksikään yksittäinen lähde ei välttämättä kerro.
Maailmalla jo käytettäviin tutkimusmenetelmiin kuuluu väriaineiden kemiallinen analyysi, jossa helsinkiläistutkijat ovat kuunnelleet alan gurun, lissabonilaisprofessori Maria Joao Melon oppeja.
— Myös väriaineet kertovat paikallisista valinnoista ja kansainvälisistä kontakteista.
Kauppakirja täsmentää
Toistaiseksi pisimmällä Helsingin pergamenttitutkijat ovat radiohiiliajoituksissa. Niissä Heikkilä on koonnut ryhmäänsä ajoituslaboratoriota johtavan Markku Oinosen Kumpulan luonnontiedekampukselta, Tuuli Kasson (@KassoTuuli) Kööpenhaminasta sekä Kansalliskirjaston Jaakko Tahkokallion.
Parhaimmillaan ajoitukset voidaan saada kohdalleen muutaman vuosikymmenen tarkkuudella. Tulokset ovat sitä varmempia, mitä suurempi pala pergamenttia irrotetaan analysoitavaksi. Aarteisiin kajotessa on kuitenkin pakko olla maltillinen.
— Parhaimmillaan näytekooksi riittää nykyisin kolme neliömilliä.
Osa ajoitustuloksista on osunut hyvin yksiin humanistien hypoteesien kanssa, mutta kummallisia, heittelehtiviä lukemiakin on saatu.
— Vaikka koko fragmenttikokoelma konservoitiin kymmenisen vuotta sitten, pergamentteihin on jäänyt epäpuhtauksia, jotka vaikuttavat ajoituksiin. Seuraavaksi tutkimme FTIR-infrapunaspektrometrillä, selittääkö nahan sisältämän kollageenin kunto ajoitusten ongelmia.
Perinteisellä käsialatutkimuksella, paleografialla, saadaan tyypillisesti selville kirjoitusten ikäjärjestys, mutta se ei anna aina vastauksia, jos teksti pitäisi kytkeä täsmälliseen historianhetkeen. Tähän kalibrointiin Heikkilän ryhmä on etsinyt apua myös keskiaikaisista asiakirjoista.
— Olemme ajoittaneet suomalaisten fragmenttien rinnalla vanhoja italialaisia kauppakirjoja, jotka on päivätty. Ne auttavat varmistamaan menetelmien toimivuuden. Lisäksi teemme testiajoituksia aivan vasta valmistettujen pergamenttien avulla.
Raivoa vai siunaus
Tuomas Heikkilän tutkimista fragmenteista tuli fragmentteja, kun Kustaa Vaasa kumppaneineen takavarikoi ja hajotutti kirjoja uskonpuhdistuksen aikaan. Tuhotyötä ei kuitenkaan tehty raivon vallassa, professori vakuuttaa.
— Ajatus ei ollut tuhota paavin uskonnon jälkiä, vaan syyt olivat käytännölliset. Pergamenttinahka oli hyvää, vahvaa kansimateriaalia kruunun tilikirjoihin, joiden tuotanto kasvoi reformaation jälkeen, 1530-luvulta lähtien.
Sisäsivuiltaan kruunun- ja voudintilikirjat olivat paperia. Kansiksi kierrätetyistä nahoista saatettiin raaputtaa pois jokin tekstikohta, jotta uusi otsikko mahtui näkyvämmin paikoilleen. Muutoin vanhoihin teksteihin ei kajottu.
Loppujen lopuksi hävitys koituikin historiantutkimukselle siunaukseksi. Fragmenttien uusiokäytön vuoksi arkistojen turviin päätyi sellaisiakin kirkollisia käyttökirjoituksia, jotka katolisena pysyneessä Euroopassa kulutettiin loppuun tai hävisivät muuten vain. Kokonaisia kirjoja on Suomessa säilynyt hyvin vähän näihin pergamenttifragmentteihin verrattuna.
Keskiajasta tulevaisuuteen
Heikkilä kokee olevansa onnekkaalla näköalapaikalla päästyään solmimaan suhteita luonnontieteilijöiden kanssa.
— Olen niin innoissani, että sukat pyörivät jaloissa. Tuntuu palkitsevalta, että aiemmat oppilaatkin ovat ehtineet jo pitkälle, esimerkiksi käsikirjoitusguru Jaakko Tahkokallio ja Kööpenhaminan ja Cambridgen yliopistojen isossa kansainvälisessä hankkeessa väitöskirjaansa valmisteleva Tuuli Kasso.
Kasson repertuaariin kuuluvat pergamenttien ja hiiliajoitusten lisäksi muun muassa mehiläisvahatutkimukset, ja hänen väitöskirjansa aiheena on kulttuuriperinnön biomolekyylitutkimus.
Heikkilä oli aitiopaikalla myös silloin, kun humanistit ensi kertaa Suomessa innostuivat digitaalisista tutkimusmenetelmistä ja suurista data-aineistoista. Hän kehitteli vuosituhannen alussa stemmatologiaa eli vanhojen tekstien leviämiseen, muutoksiin ja eri versioihin liittyvää tutkimusta.
— Uudessa pergamenttitutkimuksessa tuntuu nyt olevan samaa kehityksen henkeä. Tieteen on uudistuttava. Ei kirkkohistoriakaan voi jäädä keskiajalla keksittyihin menetelmiin.
Artikkeli on julkaisty Yliopisto-lehden numerossa Y/04/20.
Nurmirölli, orvokki ja gekko
”Hupaisa löytö 1400-luvun lopun opuksen välistä”, professori Tuomas Heikkilä päivitti Twitteriin 16.12.2019 Kansalliskirjastosta: ”tämä heinäntähkä heilimöi jossakin @JanakkalanKunta tienoilla puoli vuosituhatta sitten”. Päivityksen valokuvassa näkyy prässäytyneen heinän lisäksi puolikkaita latinankielisiä tekstirivejä 1480-luvulla Suomeen tilatusta hetkipalveluskirjasta eli breviariumista.
— Nurmirölli. Laji on tavallinen kulttuurin seuralainen läpi Suomen, aivan maan pohjoisimpia osia lukuun ottamatta, Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti Henry Väre kertoo.
Heikkilä kumppaneineen on tarttunut keskiaikaisiin kirjoituksiin myös artefakteina, fyysisinä luomuksina. Artefakteilla on oma materiaalinen ympäristönsä ja kehyksensä, joka voi nurmiröllin tapaan päätyä tutkijoiden käsiin tarjoamaan lisätodistuksia historiasta.
— Kasveja löytyy aina silloin tällöin vanhojen kirjojen välistä. Ne painavat ruskeita kuvioita paperille ja haurastuttavat sitä, Väre toteaa.
— Jonkin kerran on ollut hauska havaita kasvin jättämä kuvio kirjassa, vaikka itse kasvi on jo kadonnut. Esimerkiksi poimulehden määritin kerran kasvia näkemättä.
Jos Kansallisarkistossa avaa Vehmaan kihlakunnan kruununvouti Albert Zacharias Branderin kirjekonseptikansion, saa nähtäväkseen hauraaksi kuivuneen kesämuiston yli vuosisadan takaa. Toimittaja Jouni Tikkanen löysi sen tehdessään taustatutkimusta susista kertovaan kirjaansa:
”Branderin puhetulvasta saa käsityksen, että hän olisi ollut erinomaisen säntillinen ja tarmokas viranhaltija, mutta oli hänessä hajamielinenkin puolensa: heinäkuun puolivälissä samana vuonna [1880] hän prässäsi virkakirjettä luonnostellessaan konseptin väliin orvokin.” (Lauma, Otava, 2019.)
Heikkilä puolestaan kertoo löytäneensä vanhojen kirjojen välistä myös eläinkunnan edustajia: esimerkiksi gekon ja keskiaikaisia kärpäsiä.
Pohjolan vasikat
Suomessa kirjoitetut pergamentit ovat silmin nähden kotikutoisempia ja kankeampaa tekoa kuin Pariisista tai muualta ulkomailta tuodut kirjat, professori Tuomas Heikkilä vertaa. Pergamenttia valmistettiin tyypillisesti vasikasta, lampaasta ja vuohesta, joista Pohjolassa yleisin oli ilmeisesti vasikka.
Pergamenttieläimen voi usein päätellä nahassa näkyvien karvatuppien perusteella, ja nahkaa valopöydällä tutkiessa eläimen selkärangan ja muiden luiden kohoumajäljet näkyvät.
— Niiden avulla voi arvioida teurastetun eläimen lajin, koon ja iän. Opin juuri, että vasikka sai olla teurastettaessa enintään kuusiviikkoinen, Heikkilä sanoo.