Onko oikeustiede tiedettä? Perinteisessä yliopistossa oikeustiede kuvattiin käytännöllisten vaikutustensa vuoksi yhdeksi ”ylemmistä tiedekunnista” teologian ja lääketieteen ohella. Kun teologia oli sielun ja lääketiede ruumiin tiedettä, oikeus oli poliittisen yhteisön sääntöjen tiedettä.
Pitkään ajateltiin, että nämä säännöt piti hakea ihmisluonnosta ja että niistä tärkeimpiä olivat yksityinen omistusoikeus ja valtiollinen suvereenisuus. Omistamisen avulla yhteisö kykeni elämään hyvin. Suvereeni valtio tuotti turvaa ja oikeudenmukaisuutta.
Mutta oikeustiede on alusta saakka käynyt kamppailua siitä, miten omistaminen ja suvereenisuus oli ymmärrettävä ja kenelle ne kuuluivat. Opittiin, ettei ihmisluonto ratkaise näitä ongelmia. Kullakin kansalla oli omat, aikojen kuluessa vakiintuneet lakinsa, joiden tulkinta olisi oikeustieteen kohteena. Ajatus yhteisöille luonnollisesti kuuluvista säännöstä siirtyi sosiologeille, antropologeille, taloustieteilijöille, jotka alkoivat usein pukea omat totuutensa eräänlaiseksi välttämättömyyden politiikaksi.
Elämme asiantuntijuuden maailmassa. Poliittinen päätöksenteko tapahtuu asiantuntijoiden, myös juristien avulla. Niin hallitus kuin oppositio nojautuvat asiantuntijatietoon. Onkin väitetty tieteen ja tutkimuksen politisoituneen. Ihmisoikeustutkijat sanovat sitä, turvallisuuden ekspertit tätä.
Joitain vuosia sitten johdin YK:ssa tutkimusta, jossa tarkasteltiin kansainvälisten asiantuntijaelinten tapaa tuottaa ristiriitaisia vastauksia samoihin kysymyksiin. Ympäristöjuristit lukivat Maailman kauppajärjestön sopimuksia toisin kuin kauppaoikeuden asiantuntijat. Sama juttu voi eri elimissä tulla ratkaistavaksi eri tavoin. Ratkaisu oikeuskysymykseesi riippuu siitä, miltä elimeltä asiaa kysyt.
Onko oikeustiede siis vain oman ryhmän edun ajamista monimutkaisen asiantuntijapuheen avulla? Ajatellaan, että ellet osaa antaa oikeuskysymykseen riidatonta vastausta, et tunne asiaa lainkaan. Esität vain mielipiteitä.
Tällöin ei ymmärretä asiantuntemuksen luonnetta. Tiede alkaa aina jostain pisteestä. Yhä useammin lähtöpiste on tutkijan eritysosaaminen. Näin on myös juridiikassa. Tutkija voi olla kauppaoikeuden tai ihmisoikeuksien asiantuntija, osa finanssi- tai pakolaisoikeuden tutkijayhteisöä.
Yhteisöön kuuluminen ei ole vain erityistietojen hallintaa. Se on myös niiden pyrkimysten edistämistä, jotka sitovat alan asiantuntijat yhteen. Usein nämä yhteisöt ovat keskenään erimielisiä — ihmisoikeuksien ja turvallisuuden asiantuntijat eivät ajattele digisalaisuuden rajoista samalla tavoin.
Lopullisen ratkaisun puuttuminen oikeudellisiin kysymyksiin ei ole tragedia. Oikeuden tarkoituksena ei ole korvata poliittista yhteisöä, vaan pitää sitä yllä, mahdollistaa arvoja ja pyrkimyksiä koskeva keskustelu.
Oikeustieteen käytännöllisenä tehtävänä on tuottaa päteviä tulkintoja voimassa olevasta laista. Tuomarin tulee soveltaa lakia oikein. Valiokunnassa kuultavan professorin odotetaan antavan oikean vastauksen kysymykseen perustuslain ja kansainvälisen sopimuksen välisestä suhteesta.
Kuitenkin kantajan ja vastaajan asiamiehet tulkitsevat lakia eri tavoin. Professorien lausunnot poikkeavat toisistaan. Tämä ei yleensä merkitse, että yksi juristi olisi toista pätevämpi. Oikeustiede ei ole tekniikka, jolla kunkin ongelman ytimestä haettaisiin siellä jo valmiina odottava oikea ratkaisu. Se on perustelemisen tiedettä, joka pyrkii tuottamaan uskottavia kertomuksia tulkittavista säännöistä päättäjiä varten.
Tulkinnan avulla päätös sidotaan yhteisön arvoihin tai tavoitteisiin. Se ei ole välttämätön tai ehdottoman tosi. Perustelua ei voi todentaa kastamalla se happoon. Päätös on mitä se on, vallankäyttöä.
Mutta käytännön oikeustieteen kertomukset muuttavat vallankäytön auktoriteetiksi. Tuomari ei ole mafiapomo eikä valiokunta salaliitto. Sakkolappu tuulilasissa ei ole kiusantekoa, vaan lain soveltamista.
Käytännöllinen lainoppi tulee osaksi sitä maailmaa, jota se tulkitsee kuvaamalla vallankäytön yhteisön arvojen, historian tai siinä tehtyjen sopimusten valossa. Sen avulla poliittinen yhteisö hallitsee itseään, pysyy ja muuttuu. Sen avulla omistaminen ja julkisen vallan käyttö muuttuvat yhteisön hallintaa koskeviksi kysymyksiksi, ja näkökulma laajenee oman itsen ulkopuolelle. Oikeudessa mikään ei kuulu minulle, koska olen juuri minä, vaan koska se kuuluu kaikille minun asemassani oleville. Tätä tarkoittaa, että siinä on kysymys sääntöjen soveltamisesta.
Mutta oikeustieteeseen kuuluu myös kriittinen tehtävä. Tässä ei tuoteta tulkintoja, vaan tarkastellaan tulkinnan tuottamista: mitä pitäisi olettaa, jotta voisi uskoa tietyn tulkinnan olevan oikea?
Kriittinen oikeustiede — omien tutkimusteni ydinalue — tarkastelee tapaa, jolla juristit tuottavat tulkintoja ja toimivaltaiset elimet valitsevat eri tulkintojen välillä. Näin se astuu siihen ideologioiden maailmaan, jossa oikeudellista valtaa käyttävät instituutiot — tuomioistuimet tai vaikkapa perustuslakivaliokunta — toimivat.
Käytännön oikeustiede pukee vallankäytön säännön noudattamiseksi. Kriittinen oikeustiede etenee vastakkaiseen suuntaan. Siinä haetaan esiin ne uskomukset, joiden varassa omistaminen ymmärretään tietyllä tavalla tai julkinen valta saa tietyn sisällön.
Tuoreessa tutkimuksessani osoitan, että omistaminen ja valtiovalta sekä niiden väliset suhteet on ymmärretty Euroopassa keskiajan lopulta lähtien eri tavoin. Vaihtoehtoja on ollut runsaasti. Mikä ryhmä on hyötynyt mistäkin ratkaisusta?
Haluan tutkimuksellani vaikuttaa globaaliin keskusteluun avartamalla vaihtoehtoja, joita poliittisilla yhteisöillä on, kun ne muokkaavat yksityisen ja julkisen vallan muotoja, markkinoita tai poliittisen osallistumisen tapoja.
Maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Hyvinvointi ja turvallisuus ovat jakautuneet epätasaisesti. Koska oikeustieteeseen sisältyy yleistämisen pyrkimys — se mikä kuuluu minulle, kuuluu jokaiselle minun asemassani olevalle — se ei voi suhtautua tilanteeseen neutraalisti. Siihen sisältyy oikeudenmukaisuuden pyrkimys.
Oikeustieteen näkökulmasta on selvää, ettei markkinoihin tai valtiolliseen rakenteeseen sisälly mitään välttämättömiä elementtejä. On monia tapoja organisoida omistamista ja julkista valtaa, jakaa materiaalisia ja henkisiä arvoja.
Kriittinen tutkimus tuo vaihtoehdot näkyville. Silloin ymmärretään, ettei niitä säätele mikään luonnollinen välttämättömyys. Valinta on meidän.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2021.