Ei vain miesten ja voittajien historiaa – professori Tuomas Heikkilä oli mukana käsikirjoittamassa Kansallismuseon uudistuvaa näyttelyä

22.1.2021
Kansallismuseon keväällä avautuva Toista maata -näyttely käsittelee Suomea ja suomalaisuuden rakentumista esihistorian ja itsenäisyyden välisinä vuosisatoina. Se laventaa käsitystä suomalaisuudesta, iloitsee kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä.

– Tutkijalle on poikkeuksellinen etuoikeus saada olla mukana Suomen ”virallisen historianäyteikkunan” remontissa ja somistamisessa. Tieteellisen tiedon vaikutus näyttelyn kautta on käsittämättömän suuri, Tuomas Heikkilä sanoo.

Museovieraiden joukossa ovat myös lapset ja nuoret, tulevaisuuden päättäjät, äänestäjät ja vaikuttajat. Siksi museoiden tarjoama perspektiivi menneisyyden arvoihin on Heikkilän mukaan merkittävä.

– Suomi on suuren osan historiaansa ollut osa jotakin suurempaa, ja enemmistö on koostunut itse asiassa erilaisista vähemmistöistä. Historiaa tuntemalla voi ymmärtää esimerkiksi kaksikielisyyttä tai sen, että menestys on seurannut avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta enemmän kuin omaan napaan katsomista.

"Tieteellisen tiedon vaikutus näyttelyn kautta on käsittämättömän suuri."

Heikkilän rinnalla näyttelyä on käsikirjoittanut muun muassa kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme. Lisäksi Heikkilä on tehnyt tiivistä yhteistyötä näyttelyuudistusta vetävän Kansallismuseon projektipäällikkö Päivi Roivaisen kanssa.

Suomalaisuus on rakennettu

Toista maata -näyttely kertoo siitä, miten Skandinavian ja Venäjän välisestä alueesta tuli Suomi. Näyttelyn pohjalta muodostuu tietynlainen kuva suomalaisuudesta, mutta Tuomas Heikkilä muistuttaa, että identiteetit ovat aina rakennettuja.

– Suomalaista identiteettiä on pitkään luotu esimerkiksi kielen, geenipoolin tai suomalaisen ulkonäön ympärille. Kaikki se, mitä historiasta kerrotaan tutkimuksen tai museoiden avulla, rakentaa lukijoiden tai yleisön omaa historiallista identiteettiä. Kansallishenkinen tapa ymmärtää suomalaisuutta on vain yksi mahdollinen tulkinta, eikä mitenkään oikea sellainen.

Päivi Roivaisen mukaan suomalaisuus käsitteenä on melko uusi sellaisena kuin sen tällä hetkellä ymmärrämme.

– Kansallisvaltiot ylipäätään ovat tuore ilmiö, kun puhutaan tämän näyttelyn koko ajanjaksosta. Ihmiset ovat samaistuneet paikallisiin yhteisöihin enemmän kuin valtioon. Kansallisuusaate syntyi kansainvälisenä ilmiönä, johon reagoitiin myös Suomessa 1800-luvulla etsimällä yhtenäistä suomalaisuutta.

– Etenkin suomen kieli oli tuolloin suomalaisia yhdistävä ja muista erottava tekijä – vaikka tuolloinkin Suomessa asui valtavasti muunkielisiä suomalaisia, Tuomas Heikkilä lisää.

Hän iloitsee siitä, että käsitys suomalaisuudesta on muuttumassa sallivammaksi ja oikeammaksi eli laveammaksi. Rajat eivät ole mustavalkoisia, vaan pintaa raaputtamalla löytyy värejä. Nämä värit Toista maata -näyttely haluaa palauttaa suomalaisuuden historiaan. Siksi näyttelyn suunnitteluun on osallistunut myös paljon asiantuntijoita ja yhteisöjä.

– Näyttelyn sisältöjä suunniteltaessa on käyty keskusteluja esimerkiksi lapsiryhmien, historian harrastajien, Ruskeat tytöt -yhteisön sekä Vammaisuuden vaiettu historia -hankkeen kanssa. Myös jatkuvasti kävijöiden kanssa tekemisissä olevat museo-oppaat ovat antaneet näkemyksensä näyttelyn sisältöihin, Päivi Roivainen kertoo.

Kävijä löytää näyttelystä itsensä

Kaikki historiankirjoitus on voittajien historiankirjoitusta.

– Voittajat valitsevat, mitä nostetaan esiin ja mitä painetaan alas. Ei siis ole sattumaa, mitä on säilynyt historiasta meidän aikaamme, vaan taustalla on tietoisia voimia. Tämä on hyvä tiedostaa, kun lukee historiankirjoitusta tai käy museossa, Tuomas Heikkilä sanoo.

"Nyt nostetaan esiin enemmän ihmisyyttä ja myös naisten, lasten ja erilaisten vähemmistöjen tarinoita."

Historiassa ja myös Kansallismuseon näyttelyissä on perinteisesti painotettu tietynlaista kerrontaa, hallitsijoiden ja valtaapitävien tarinoita, miehistä sotahistoriaa. Heikkilä kuvaa sitä yhden totuuden valkopesuksi. Tällainen siivu menneistä tapahtumista ja elämästä on kuitenkin hyvin kapea ja mustavalkoinen, eikä se välttämättä kosketa tai tunnu samaistuttavalta.

– Nyt nostetaan esiin enemmän ihmisyyttä ja myös naisten, lasten ja erilaisten vähemmistöjen tarinoita. Mukana on myös herkkiä aiheita, ja siksi pyrimme kohtaamaan kaikki ihmisryhmät ja katsomukset kunnioituksella. Samalla määritämme uudelleen myös Kansallismuseon roolia, Päivi Roivainen kertoo.

Esimerkiksi sotaa ei näyttelyssä käsitellä sankaritarinana, vaan se on palautettu paikalleen, yhdeksi vitsaukseksi muiden joukossa.

Näyttely on valikoima

Museot voivat korjata historiankertomustaan samoin kuin tiedekin korjaa itseään. Kansallismuseon linja on Päivi Roivaisen mukaan se, että näyttelyissä otetaan kantaa ja tarjotaan näkökulmia, ei pelkästään esitellä kokoelmia.

– Kansainvälisestikin museomaailmassa on herätty tarpeeseen käsitellä myös vaikeaa historiaa, kuten orjuutta ja rotusortoa.

– On myös ihmisryhmiä ja asioita, joita on vaikea tavoittaa esineistön tai kirjallisten lähteiden kautta, vaikka niistä haluttaisiin kertoa. Se, mitä on pidetty säilyttämisen arvoisena, on filtteröitynyt ja vaihdellut historian kuluessa, Tuomas Heikkilä sanoo.

Suomen kansallismuseon kokoelmissa ei ole käsiteltävältä ajanjaksolta esimerkiksi tataarien uskoon tai romanikulttuuriin liittyviä esineitä.

Heikkilän syksyllä 2019 pitämällä kirkkohistorian kurssilla opiskelijat pääsivät ideoimaan sitä, miten näyttelyssä voisi tuoda esiin keskiaikaista uskonelämää. Toisin kuin nykyajalta voisi odottaa, tulossa ei ole esimerkiksi historiassa seikkailevia virtuaalihahmoja.

– Ratkaisut ovat ajattomampia: saatetaan kävijä esineiden äärelle ja tarjotaan hyvä teksti. Näyttelyn digitaaliset sovellukset ovat tarkoin harkittuja. Tämän hetken helpot ratkaisut saattavat olla vanhentuneita, kun näyttelylle alkaa tulla ikää.

Näyttelyn takana on moniääninen yhteistyö

Tutkijana ja opettajana näyttelyn käsikirjoittaminen oli Heikkilälle uudenlainen kokemus.

– Kuvitelmani siitä, että kirjoitamme yhdessä mahtavan tarinan Suomesta ja suomalaisuudesta, karisi pian. Keskustelua oli enemmän kuin kirjoittamista. Yhteinen ääni löytyi työstämällä ideoita ja tekstejä eri kokoonpanoissa. Ydin piti tavoittaa tiiviisti mutta laaja yleisö huomioiden, ja pitkiin teksteihin tottuneelle tutkijalle se oli haastavaa.

Näyttelyn taustalla hyrrää paitsi käsikirjoittajien myös esimerkiksi arkkitehtien, kokoelma-asiantuntijoiden, konservaattoreiden ja näyttelynrakentajien yhteistyö. Päivi Roivaisen mukaan yhteistyö leimaa koko projektia: käsikirjoitus, tilasuunnittelu ja esinevalinnat tehtiin vuorovaikutteisesssa prosessissa suvaitsevaisuus ja moniäänisyys huomioiden. Yleviin tavoitteisiin yhdistyy arkisen hikinen puurtaminen.

Yliopisto ja Suomen kansallismuseo tavoittelevat arvoillaan pitkälti samoja asioita, joten yhteistyö on ollut helppoa. Sen myötä yliopiston perustehtävät konkretisoituvat.

– Juuri tämän vuoksi yliopistot ovat olemassa: näyttelyn kautta tieto muuntuu sivistykseksi ja saa enemmän vipuvoimaa. Tämä on arkisella tasolla sekä opetusta, tutkimusta että yhteiskunnallista vuorovaikutusta, ja vielä tiedekasvatustakin: siinä ovat kaikki yliopistolliset langat samassa palmikossa, Tuomas Heikkilä tiivistää.

Tutustu myös teologian ja uskonnontutkimuksen kandiohjelmaan.