”Gåbdesbakte.” Tutkimusavustajan lausuma sana kaikuu sumuisena syysaamuna Lemin Haukkasaaren edustalla. Järven tyyntä pintaa rikkoo vain kumivene, joka kelluu 30 metriä kauempana saaresta. Veneen kohdalta rannasta nousee sileä kallioseinä.
Seinämän pintaan muinoin tehdyt punaiset maalaukset ovat haalistuneet tunnistamattomiksi ja jääneet jäkälän peittoon. Pikku saari kalliomaalauksineen ei vedä puoleensa turisteja tai arkeologeja. Saaren edessä kelluva vene ja lautta kyytiläisineen eivät nekään ole täällä muinaisia maalauksia katsomassa vaan kuuntelemassa.
Akatemiatutkija Riitta Rainio varmistaa, että äänityslaitteet toimivat ja tallentavat sen, mitä hänen ja tutkimusavustaja Julia Shpinitskayan korviin juuri kantautuu. Muinaisen maalauspaikan kaiku on hätkähdyttävä.
— Seinämä toisti jokaisen kirjaimen täsmällisesti ja melkein samaan aikaan Julian kanssa. Se sai ihokarvani pystyyn. Tuntui, kuin seinämä olisi alkanut puhua meidän kanssamme.
Tutkimusavustaja Shpinitskaya lausui kalliolle hitaasti ja selkeästi ääntäen esimerkiksi saamelaisten pyhien paikkojen nimiä — ja seinä vastasi.
Räjähtelyjä
Kun Riitta Rainio tekee äänityksiä muinaisilla paikoilla, hän pyrkii huolehtimaan siitä, että äänet ovat sopusoinnussa ympäristön kanssa. Koneäänien sijaan pyhällä paikalla lausutaan muinaisia sanoja tai soitetaan menneen maailman soittimia.
Toisinaan Rainion mukana on kulkenut paimenten susien karkottamiseen käyttämä lepenlautakin. Sitä lyödään kuin kaulaan ripustettua rumpua.
— Tuntuu tärkeältä, että aineistonkeruussa käytetyt äänet jollakin tapaa kuuluvat maisemaan.
Aivan kaikki tutkimuspaikalla soitetut äänet eivät kuitenkaan ole luonnollisia. Nauhoituksen aluksi jylhien kallioseinämien katveesta kuuluu usein räjähdys.
Kulkuset kertoivat
Mutta miltä täällä kuulosti ennen? Tätä kysymystä Riitta Rainio alkoi pohtia arkeologian luennolla lähes 30 vuotta sitten. Sibelius-Akatemiassa opiskellut nuori pianisti oli hakeutunut täydentämään tietojaan musiikkitieteen kursseille ja innostunut samalla arkeologiasta ja folkloristiikasta.
— Yliopistolla pääsin syventymään tietoon ja yhdistelemään oppimiani asioita. Erityisesti minua kiinnostivat musiikin tutkimus ja arkeologia. Sibelius-Akatemia tuntui yliopiston rinnalla melkein urheiluopistomaiselta laitokselta.
Näin sai alkunsa Suomen ensimmäisen ääniarkeologin ura. Rainiota kiehtoivat muinaiset soittimet ja pillit, mutta eniten hänen mielikuvitustaan kutkuttivat museoiden kokoelmissa lepäävät sadat metalliset möykyt.
— Näytti siltä kuin koko muinainen Suomi olisi ollut täynnä helkkääviä kulkusia, joita kukaan ei ollut vielä tutkinut. Syntyi hassu vaikutelma, että maatamme olisivat kansoittaneet joulutontut kulkuset lakeissaan, Rainio kertoo.
Hän päätti perehtyä tutkimuksessaan siihen, kuka näitä kulkusia oli käyttänyt ja missä tilanteissa. Kävi ilmi, että suurin osa löydöistä oli tehty hyvin varakkaiden henkilöiden haudoista: kulkuset olivat vakaan toimeentulon merkki.
— Helkkyviä kelloja oli punottu kaikkialle vaatteisiin, joten nämä ihmiset todella kuultiin, kun he tulivat paikalle.
Luuhuilujen hauta
Rainio tunsi pitkään itsensä yksinäiseksi pakertajaksi. Suomessa ei ollut muita ääniarkeologeja, ja välimatka ulkomaille tuntui pitkältä. Yksinäisyys helpotti väitöskirjan valmistuttua.
— Aloin saada kiinnostavia yhteistyöehdotuksia arkeologeilta. Oli valtavan ihanaa päästä tekemään poikkitieteellistä tutkimusta yhdessä ja jakamaan tietoja ja ajatuksia omien alojensa ammattilaisten kanssa.
Rainio mainitsee yhdeksi lempihankkeekseen arkeologi Kristiina Mannermaan kanssa toteutetun tutkimuksen, jossa he syventyivät gotlantilaisen kivikautisen haudan tapaukseen, niin sanottuun lintutyttöön. Haudan nuorella naisella oli ympärillään kymmeniä erilaisia luuhuiluja.
Mannermaa ja Rainio alkoivat rekonstruoida soittimia, mikä tarkoitti muun muassa lintujen luiden etsimistä ja lainaamista. On tyypillistä, että ääni ja lintulaji on pyritty kietomaan toisiinsa: joutsenen luusta rakennetulla soittimella on haluttu tuottaa joutsenen ääniä. Kun Rainio puhalsi aamuyöllä kesämökillään joutsenpilliin, joutsen töräytti vastarannalla vastauksen.
Rajut tanssit
Aina arkeologien tulkinnat esineistöstä eivät kuitenkaan osu kohdalleen.
— Aikamoinen antikliimaksi oli, kun ryhmä ääniarkeologeja saapui Kansallismuseoon rekonstruoimaan Suomen vanhimmaksi soittimeksi arveltua joutsenen luista tehtyä pilliä. Tarkemmissa mikroskooppitutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä oli ehkä jonkinlainen kalansuomustusväline.
Musiikki näyttäisi joka tapauksessa olleen läsnä ihmisten elämässä paljon kauemmin kuin on osattu ajatella. Saksasta on löydetty jääkauden aikaisia huiluja, joissa on reiät eri sävelten soittamiselle. Rainio kuvaileekin muinaista äänimaisemaa heliseväksi, huiluna soivaksi ja luisen kalisevaksi.
Toisessa Mannermaan kanssa toteutetussa projektissa hän tutki Venäjän Ääniseltä tehtyjä hirvenhammaslöytöjä. Lähempi analyysi osoitti, että hirvenhampaat oli sidottu yhteen kalisevaksi vyöksi, kaulakoruksi tai esiliinan reunaksi. Rainio sai kokeiltavakseen 160-hampaisen vyön.
— Jokainen ottamani askel tuotti hyvin laaja-alaisen helähdyksen. Kulumista päätellen vyötä oli käytetty rajuissakin tansseissa. Voi vain kuvitella, minkälaisen vangitsevan äänimaailman tällaiset tanssijan pukemat vyöt tai koristeet ovat tuottaneet.
Eläin vai ihminen?
Toinen Rainion tärkeä kumppani on kalliomaalauksia tutkiva arkeologi Antti Lahelma. Rainio vieraili jo nuorena monilla kalliomaalauspaikoilla, ja kymmenen vuotta sitten häntä alkoi vaivata Suomessa vierailleen ranskalaistutkija Iegor Reznikoffin artikkeli.
— Hän oli käynyt huhuilemassa muutamalla suomalaisella kalliomaalauspaikalla ja kirjoitti, että äänimaailma oli paikoilla hyvin erikoinen. Antti Lahelma oli lukenut saman artikkelin ja päätimme, että tähän kannattaisi perehtyä.
Aihetta ei ollut aikaisemmin Suomessa tutkittu.
Suomalaisarkeologit keskittyvät Rainion mukaan ääniä konkreettisempiin asioihin: etsimään käsinkosketeltavia jälkiä menneisyydestä. Rainiolle puolestaan kallioon maalatut tikku-ukot ja eläimet eivät välttämättä sano paljoakaan.
— Hahmotan, että kuvissa tapahtuu asioita, ihmiset muuttuvat eläimiksi ja eläimet ihmisiksi, jopa veneet voivat muuttua eläimiksi. En kuitenkaan oikein uskalla lähteä tulkitsemaan muinaisia maalauksia.
Vetten päällä
Muualla maailmassa äänimaisemaa on Rainion mukaan tutkittu melko paljon, etenkin maalauksia sisältävissä luolissa. Jos tahtoo päästä kiinni muinaisiin ääniin, pitää miettiä, missä kalliomaalausten tekijä on ehkä seissyt, missä puhunut tai laulanut kalliolle. Yleensä kaiku on luonnossa sumea ja epätarkka, mutta monilla kalliomaalauspaikoilla se yllättää kirkkaudellaan.
— Luonto on ikään kuin vastannut kysyjälle, ottanut osaa keskusteluun, mutta vain erityisillä paikoilla.
Muinaisten kalliomaalauspaikkojen äänimaisemista kiinnostuneen kannattaa etsiytyä alueelle, jossa vedenpinta on pysynyt kauan suunnilleen samalla korkeudella. Kalliomaalauspaikkoja on löydetty Suomesta noin 160, mutta vain harva niistä täyttää tämän kriteerin. Esimerkiksi Saimaan seuduilla veden pinta on auttamattomasti siirtynyt.
— Suurin osa kalliomaalauksistamme on maalattu sileälle kalliolle veneestä tai jäältä. Yhteys veteen on ollut selvästi hyvin tärkeä.
Karhut ja kaiut
Kuinka kalliomaalausten luo voi hakeutua? Helpoiten se käy veneellä. Tutkija neuvoo jäämään kunnioittavan etäisyyden päähän kalliosta. Oikeaa matkaa täytyy yleensä vähän hakea, mutta 30 metriä on hyvä ohjenuora.
Maalauspaikoille on tyypillistä myös se, että sileää seinää ympäröivät kalliot muodostavat hahmoja. Kivestä nousee karhuja, nukkuvia ihmisiä ja kasvoja.
— Hiljaisena aamuna suuren kallioseinämän äärellä näky voi olla vaikuttava.
Rainio vinkkaa, että Lappeenrannan Keltavuoren kalliomaalauksilla puhuja pääsee kokemaan aivan erityisen äänimaailman, kun ympäröivien kallionpintojen synnyttämät kuusi tai seitsemän kaikua vastaavat huhuilijalle kuorona.
Liikkeelle aamukolmelta
Aivan aluksi räjäytetään ilmapallo: siitä aineistonkeruu alkaa. Tai ei ihan siitäkään.
— Mittaukset on tehtävä tyynellä ilmalla, joten lähdemme ajamaan kalliomaalauspaikoille yleensä jo kolmen aikaan yöllä. Perillä tutkimuspaikalla on pumpattava kumivene, koottava äänityslautta valmiiksi ja viritettävä laitteisto.
Kesäaamut lammilla ja järvillä, sileiden, veteen laskevien maalauskallioiden äärellä ovat parhaimmillaan rikkumattoman hiljaisia — kunnes räjähtää.
Rainio pitää retkillään mukana ilmapalloja, joiden läpimitta on 40 senttimetriä. Pallon räjähdys jokaisen nauhoituksen alussa auttaa nauhoitettujen äänten vertailemista. Paukahduksen voi myös korvata kaiuttimesta soitetulla sinipyyhkäisyllä. Tutkimusmenetelmän ja -laitteiston on suunnitellut musiikkitieteilijä Kai Lassfolk.
Räjähdyksen jälkeen kaiku toistaa sitä jonkin aikaa, sitten tulee aivan hiljaista.
Katoava hiljaisuus
Mitä tutkija ajattelee äänistä ja äänettömyydestä?
— Tämä tutkimus tarjoaa tärkeän ikkunan muinaisen kulttuurimme ymmärtämiseen. Jos äänimaisema vain säilyy, se voi kertoa paljon siitä, miten ympäröivä luonto on ehkä koettu ja miksi juuri nämä paikat olivat tuhansia vuosia sitten niin tärkeitä ja pyhiä.
Shamanistisessa perinteessä joitakin luonnonpaikkoja pidetään muita voimakkaampina. Niissä raja eri todellisuuksien välillä on koettu ohuemmaksi.
Muinaisten maailmojen äänettömyys on paennut kauas. Hiljaisuutta löytääkseen on käveltävä pitkään. Rainio asuu Helsingin Töölössä ja harmittelee, että lähin hiljainen paikka löytyy tutkimusten mukaan yli 50 kilometrin päästä hänen kotoaan.
— Emme itse edes huomaa, kuinka valtateiden ja lentokoneiden äänet vievät koko ajan enemmän tilaa hiljaisuudelta.
Viimeisen vuoden Rainio ja hänen puolisonsa ovat viettäneet pääosin kakkoskodissaan Hämeenlinnassa. Luonnonläheisyys on korona-aikana tuntunut paremmalta kuin Helsingin keskusta.
Lenkki irrottaa
Talvikausi kuluu paljolti kesän äänitysnauhoja purkaessa, mutta Riitta Rainion ja kollegoiden työ jatkuu uusissa kohteissa, kun matkustaminen taas onnistuu. Tarkoituksena olisi vierailla ainakin Kanadan ja Venäjän kalliomaalauksilla nauhoittamassa niiden äänimaailmaa.
Rainio kertoo olevansa luonteeltaan syventyjä. Kun hän uppoutuu tutkimukseen, aika ja paikka katoavat, eivätkä nälkä tai jano vaivaa.
— Viihdyn keskittymisen tilassa. Ongelmia syntyy, kun sieltä pitäisi jotenkin onnistua kapuamaan pois.
Silloin Rainio tapaa lähteä lenkille. Rainio ulkoilee Runon ja Kuun — koiriensa — kanssa mieluiten Hämeenlinnan puistoissa.
— Lenkkeily ja klassisen musiikin kuuntelu ovatkin ainoat harrastukseni. Pianoa en ole soittanut enää vuosiin. Teen hyvin paljon töitä, ja myös puolisoni on tottunut siihen, että ääniarkeologia hiipii mukaan vapaa-aikaamme.
Työhuoneen nurkasta pilkistää kasaan taiteltuja kumiveneitä. Nekin odottavat kesän retkiä.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2021.