Venäjä voisi tuottaa kaiken tarvitsemansa energian hyödyntämällä uusiutuvan energian lähteitä. Laajassa maassa on niin runsaasti alueita, jotka ovat ihanteellisia aurinkovoimaloille, tuulipuistoille ja vesivoimaloille, että energiaa riittäisi rutkasti vientiinkin. Teknologia on olemassa, ja venäläisten kasvava huoli niin globaalista ilmastonmuutoksesta kuin paikallisista ympäristöongelmistakin asettavat paineita siirtymisestä puhtaampaan energiantuotantoon. Miksei mitään kuitenkaan tapahdu?
– On turhan pessimististä sanoa, ettei mitään tapahtuisi, lohduttaa Venäjän ympäristopolitiikan apulaisprofessori Veli-Pekka Tynkkynen. Venäjällä on kyllä hankkeita, jotka tähtäävät esimerkiksi tuulivoiman lisääntyvään hyödyntämiseen. Samaan hengenvetoon on silti sanottava, että vaikka hankkeet absoluuttisesti nähtynä voivat olla suuriakin, niin Venäjän koko energiantuotannon mittakaavassa ne ovat lähinnä kosmeettisia. Venäjä on auttamattomasti muuta maailmaa, etenkin EU:ta, Yhdysvaltoja ja Kiinaa jäljessä.
Ilmastosopimukset hyödyttivät Moskovaa — ei niinkään ympäristöä
Mittakaavaharhan lisäksi Venäjän näennäiseen vihertymiseen liittyy muitakin kommervenkkejä. Ehkä suurin niistä liittyy historiallisiin yhteensattumiin. Kun Kioton pöytäkirjaa laadittiin, päätettiin hiilidioksidipäästöjen vertailuvuodeksi ottaa vuosi 1990. Sopimuksen allekirjoittaneet 55 teollisuusmaata sitoutuivat siis vähentämään päästöjään tietyllä prosenttiosuudella verrattuna vuoden 1990 tasoon. Venäjälle tämä oli onnenpotku: sopimuksen solmimisen hetkellä maa ei ollut päästöissään vielä lähelläkään Neuvostoliiton hajoamista edeltävää tasoa. Käytännössä sopimus tarkoitti, että päästöjä saattoi lisätä ja fossiilisen energian tuotanto- ja jalostusketjuja kasvattaa vapaasti.
Ja nehän kasvoivat. Omien päästötavoitteidensa ja supistuvan oman kaasuntuotannon kanssa kamppailevat Euroopan maat joutuivat tuomaan yhä suuremman osan energiastaan Venäjältä. Energiariippuvuuden vaaroista keskusteltiin ja Ukrainan sodan myötä Venäjän energiasektorille asetettiin pakotteita. Mutta energian tarve säilyi.
– Samaan aikaan, kun EU asetti Venäjälle sanktioita, yksittäisten EU-maiden yksityiset energiayhtiöt jatkoivat sopimuksiaan venäläisten energiajättien kanssa. Vallitseviin energiavirtoihin ei EU:n taholta haluttu tai kyetty puuttumaan. Se tietysti sopi Venäjälle, joka mielellään kertoo ulospäin tarinaa siitä, miten talous on taloutta ja politiikka politiikkaa, Tynkkynen kertoo.
Energiasektorin myötä myös koko yhteiskunnan hallinta ja valta keskittyy Moskovaan.
Energia on lähellä vallan ydintä kaikissa kehittyneissä maissa. Myös EU:ssa energiayritykset ovat keskimäärin suuria ja vaikutusvaltaisia, mutta Venäjällä energiavalta ja poliittinen valta ovat nivoutuneet toisiinsa lähes täydellisesti. 2000-luvun alun villin oligarkkiajan päätyttyä näyttäviin oikeudenkäynteihin Venäjän energiasektori alkaa nyt olla visusti Moskovan taskussa. Energiasektorin myötä myös koko yhteiskunnan hallinta ja valta keskittyy Moskovaan.
– Oli pitkä aika, jolloin Moskovasta puhuminen ei tuntunut tarkoituksenmukaiselta, pohtii Tynkkynen. Ja Venäjä on toki edelleen paljon muutakin kuin Moskova: venäläisten ihmisten ja toimijoiden joukko on monenkirjava ja moniarvoinen, eikä suinkaan yksiselitteisesti maan johdon ohjailtavissa. Energia, ja nimenomaan hiilivedyt, on kuitenkin niin erottamaton osa koko venäläistä yhteiskuntaa, että sen hallinnan keskittyminen Moskovaan vaikuttaa ihan kaikkeen.
Hiilivetykulttuuri on juurtunut syvään
Veli-Pekka Tynkkynen puhuu hiilivetykulttuurista. Se pitää sisällään niin Venäjän sisäiseen kuin ulkoiseenkin geopolitiikkaan liittyviä kysymyksiä, hyvinvointivaltion tunnusmerkkejä ja kansallisen identiteetin rakennuspaloja.
Ulkopoliittisesti hiilivedyt eli öljy ja kaasu ovat merkittävin osa Venäjän pehmeää soft power -valtaa. Ne nostavat maan jälleen suurvaltojen joukkoon, mikä hivelee venäläisten itsetuntoa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen moni venäläinen on kokenut Venäjän joutuneen epäreilusti lännen heittopussiksi ja narriksi, ja energiamahdin kautta rakennettava suurvalta-asema paikkaa kolhuja venäläisessä itsetunnossa.
Myös Venäjällä on kuitenkin tultu yhä tietoisemmiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja fossiilisen energian yhteydestä siihen. Pelkästään kaiho takaisin suurvallaksi ei välttämättä riittäisi pitämään etenkään nuorta sukupolvea lojaaleina Moskovalle. Apuun tulee ikiaikainen Äiti-Venäjä.
Kritisoimalla fossiilisia polttoaineita, venäläinen ei ainoastaan vaaranna maansa suurvalta-asemaa, vaan rikkoo Äiti-Venäjää vastaan, jota hänen on kiittäminen koko elannostaan.
– Venäläistä, ja myös neuvostoliittolaista, identiteettiä on aina määrätietoisesti ja keskusjohtoisesti rakennettu suuren ja mahtavan Äiti-Venäjän rikkauksien varaan. Kun rakas Äiti-Venäjä lahjoittaa uumenistaan verrattomia rikkauksia lapsilleen, niin näiden lahjojen kyseenalaistamisesta esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden ympäristövaikutusten vuoksi tulee epälojaalisuuden ja kiittämättömyyden osoitus.
Kritisoimalla fossiilisia polttoaineita, venäläinen ei siis ainoastaan vaaranna maansa suurvalta-asemaa, vaan rikkoo myös Äiti-Venäjää vastaan, jota hänen on kiittäminen koko elannostaan. Ajatus voi tuntua kaukaiselta, mutta Tynkkynen antaa verrokin, joka auttaa sen hahmottamisessa:
– Suomi-Neito on monelle suomalaiselle vähän samalla tavoin pyhä. Sen myyttisen hahmon häpäiseminen tai sitä vastaan rikkominen voi tuntua syvästi väärältä. Aikanaan Suomen sanottiin seisovan puujalalla, ja silloin meilläkin nähtiin metsäteollisuuden intressien kyseenalaistaminen maanpetturuuteen verrattavana toimintana.
Valta keskittyy Moskovaan
Siinä missä Suomi-Neitoa edustaa puhdas luonto ja mahdollisesti maabrändikomitea, Äiti-Venäjän edusmiehen paikan on ottanut Putinin lähipiirin hallitsema Moskova. Valtavista luonnonvaroista kumpuavat rikkaudet jaetaan Moskovan kautta.
– Tämä on Venäjän perustavanlaatuinen erityispiirre, jota lännessä ei aina ymmärretä. Energiantuotanto on pistemäistä: se keskittyy valtaviin komplekseihin harvaanasutuille seuduille, joiden asukkaita se hyödyttää vain marginaalisesti. Varsinaiset tulovirrat kulkevat Moskovaan, ja Moskova määrittelee, miten ne jaetaan alueiden kesken ja mikä jää eliitin taskuun.
Hiilivetyjen erityinen maantiede mahdollistaa siis vallan keskittämisen: suurin osa kansasta on täysin irti energia- ja rahavirroista. Sen sijaan, että alueellisesti tuotettaisiin energiaa oman väestön ja paikallisen teollisuuden tarpeisiin, sitä tuotetaan yhteiseen pooliin, jonka käytöstä päätetään jossain kaukana, täysin tavallisten äänestäjien vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa. Tällä on olennainen vaikutus demokratian toteutumiseen niin paikallisesti kuin liittovaltion tasollakin. Paikallishallinnon tasolla demokratian ituja on Nyky-Venäjälläkin nähty, mutta etäämpänä äänestäjistä tultaessa valta siirtyy Moskovan luottomiehille.
– Tämä malli koskee muuten myös ydinvoimaa, ja siksi ydinvoiman suurempi rooli energiataloudessa ei olennaisesti muuttaisi Venäjän tilannetta, Tynkkynen huomauttaa. Moskovan intresseissä tietenkin on, että tilanne pysyy juuri tällaisena, ja se on valmis näkemään erittäin paljon vaivaa varmistaakseen alueellisten johtajien lojaaliuden. Samalla rapautuu koko demokratian perusta.
Miten kehityksen voi kääntää?
Neuvostoliiton perinnön, Äiti-Venäjän ja demokratiakehityksen kautta palataan vielä alun kysymykseen: miksi Venäjä siis ei ota reippaampia askelia kohti uusiutuvaa energiaa?
– Uusiutuva energia, kuten tuuli-, aurinko-, ja vesivoima voidaan tuottaa pienemmissä yksiköissä, yhteisöjen lomassa, ja koska niitä ei sellaisinaan voi tehokkaasti siirtää, toisin kuin öljyä ja maakaasua, ne yleensä myös käytetään pitkälti paikallisesti seudun omiin tarpeisiin. Uusiutuvan energian tuottaminen ja käyttö vähentäisivät olennaisesti Moskovan valtaa alueisiin, joten Moskovan intresseissä ei ole edistää tällaista kehitystä, Tynkkynen summaa.
Kun samaan aikaan demokratian tila Venäjällä on – pitkälti tästä energiapolitiikasta johtuen – heikko, on vaikea nähdä, miten venäläisten vahvistuva ympäristötietoisuus pääsisi kanavoitumaan niin, että sillä olisi todellista vaikutusta Moskovaan. Miten tämä muna/kana-tilanne voisi ratketa?
– Yhtälö on vaikea, muttei mahdoton, jos vain tahtoa löytyy, sanoo Veli-Pekka Tynkkynen. Avaimet ovat venäläisten itsensä käsissä. Heidän pitäisi tulla paremmin tietoisiksi nykyisen hiilivetykulttuurin haitallisuudesta ja kyseenalaistaa sen valinnat. Jos saisimme venäläiset vakuuttumaan siitä, että uusiutuvan energian myötä Venäjästä tulisi vahva ja arvostettu toimija, heidän olisi helpompi asettua sen taakse.
Tynkkynen huomauttaa, että ulkopolitiikan keinoin Venäjään on vaikea vaikuttaa. Helposti käy niin, että maan ulkopolitiikkaa kohtaan suunnattu kritiikki kääntyy itseään vastaan, kun venäläiset tuntevat olevansa pakotettuja asettumaan johtajansa taakse.
– Sen sijaan talouden kautta me eurooppalaiset voisimme vaikuttaa. Voisimme vaatia puhtaampaa energiaa, vaikka se tarkoittaisi hintojen nousua.
Pitkällä tähtäimellä meitä kaikkia hyödyttäisi, jos Venäjä siirtyisi uusiutuvan energian laajamittaiseen käyttöön. Niin kauan kuin Eurooppa ja muut Venäjän kauppakumppanit kuitenkin ovat valmiita sulkemaan silmänsä Venäjän hiilivetykulttuurin ongelmilta ja ostamaan edullista energiaa ilman halua selvittää tuotannon ympäristöjalanjälkeä, on turha odottaa suuria muutoksia.