”Jos mehiläinen katoaisi maan pinnalta, ihmiskunnalla olisi jäljellä enää neljä vuotta elinaikaa.”
Kerrotaan, että apokalyptisen kommentin olisi lausunut itse fyysikko Albert Einstein, joka loi laskelmissaan skenaarioita siitä, mitä lukuisista eri ympäristökatastrofeista seuraisi.
1940-lukulaiset ihmiset saattoivat pitää mehiläisennustusta kiehtovana ajatusleikkinä, mutta meille 2010-luvulla eläville kommentti on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Sadasta yleisimmästä viljelyskasvista alle kymmenen tuottaa täyden sadon ilman eläinpölytystä – toimenpidettä, jolle evoluutio määräsi tehtäväksi auttaa luontoa uusiutumaan. Yli kahden kolmasosan ravinnonsaannillemme olennaisen kasvin tuotantomäärät ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia tästä jalosta palvelusta. Pölyttäjistä parhaat, mehiläiset, nuo luonnontilan herkät sensorit, ovat siis arvokkaita.
Mehiläisten puutteessa aamiaispöytääsi olisi tarjolla vain viljaa, maissia ja soijaa. Tuskin kahvia. Ei useimpia hedelmiä, hunajasta puhumattakaan.
Aloimme herätä ilmiöön vuosikymmen sitten. Silloin Euroopasta ja Yhdysvalloista kantautui huhuja mittavista mehiläiskuolemista. Ilmiö – josta Einstein varoitti jo puoli vuosisataa aiemmin – nimettiin mukaansatempaavasti kirjainyhdistelmällä CCD eli Colony Collapse Disorder.
Hiljattain työmehiläisten mystiset katoamiset onnistuttiin jäljittämään maataloudessa käytettyihin kemiallisiin yhdisteisiin, neonikotinoideihin, jotka sekoittavat hyönteisten sisäiset kompassit. Sillä mehiläiset eivät aineen vaikutuspiiriin jouduttuaan enää löytäneet medenkeruumatkoiltaan kotiin kuningattaren luo.
Nämä kemikaalit ovat kuitenkin vain osa totuutta. Mehiläiskato on sittemmin todettu maailmanlaajuiseksi ilmiöksi.
Mehiläisiä uhkaavat monet eri tekijät
Tarkkoja syitä ei tunneta. Mehiläisiä uhkaavat monet eri tekijät kuten kansainvälisen kaupan myötä levinneet Varroa destructor -loiset. Se kuitenkin tiedetään, että ilmiö on myös vahvasti yhteydessä massiivisiin maankäytön muutoksiin. Niinpä mehiläiskadon ja maankäytön välistä yhteyttä paremmin ymmärtääkseen on hyvä tarkkailla maita, joissa sijoittajien kilpajuoksu edullisten raaka-aineiden äärelle on kiihtynyt.
Kuten Uruguayn tasavallassa.
Pieni eteläamerikkalainen valtio nousi vuosituhannen vaihteessa otsikoihin pohjolasta etelään suuntautuneiden sellutehdasinvestointien myötä. Siellä ulkomaisille tehtaille syötetään puuta pääosin maan länsi- ja keskiosien eukalyptusviljelmiltä, jotka todella ovat muuttaneet perinteisesti karjankasvatukselle omistautunutta yhteiskuntaa. Suurempi muutos on kuitenkin tapahtunut maataloudessa, joka aiemmin Uruguayssa merkitsi lähinnä pienimuotoista viininviljelyä.
Kiinan 2000-luvun vaurastumisesta seurasi se, että ihmisillä oli varaa syödä enemmän lihaa. Lihansyönnin lisääntymisestä seurasi puolestaan sen, että tuotantoeläimille syötettävän soijan maailmanmarkkinahinta koki räjähdysmäisen nousun. Silloin laakeilla mailla Uruguayssa, kuten Argentiinassa ja Brasiliassakin, soijaviljelmät ohittivat kannattavuudessaan karjankasvatuksen – ja pinta-alassaan pian suuryritysten perustamat eukalyptusviljelmät. Geenimuunnellut soijalajikkeet eivät ole lainkaan riippuvaisia mehiläisistä tai muista pölyttäjistä kuten kolibreista ja lepakoista.
Sekä soija- että eukalyptusviljelmät ovat monokulttuureja – yhden ja saman kasvilajin laajamittaista viljelyä, joka ei jätä tilaa muille. Kontrasti karjankasvatusmaihin, joilla eri kasvien kukinnat seuraavat toinen toistaan yli kevään ja kesän, on siis valtaisa.
Uruguaylaiset pitivät hunajakauppaa ulkomaille vielä 2000-luvun alkuun saakka turvallisena elinkeinona, joka kesti maanosan talouden ajoittain voimakkaat heilahtelut. Hunajantuottajilla oli tapana viedä mehiläispesänsä karjalaitumille, joissa he saivat apiloiden ja muiden kasvien pölytyksestä vastapalkkioksi viedä mukanaan kilokaupalla hunajaa.
Pölytyksen arvo on suurempi kuin osaamme kuvitellakaan
Soijan vallattua alaa kukintojen kirjo on kuitenkin romahtanut. Sillä vaikka monokulttuureissakin esiintyy rikkakasveja, soijapelloilta Uruguayssa löytyy vain soijaa. Geenimuuntelu on mahdollistanut soijan kanssa kilpailevien kasvien hävityksen kemikaalilla, jolle kasvi itse on vastustuskykyinen. Kyseisen kemikaalin, glyfosaatin, tuontimäärät ovat alueen maissa liki nelinkertaistuneet. Ei ihme. Sekä muunnellut siemenet että kemikaalit myy usein sama monikansallinen yritys.
Vastoin odotuksia, eukalyptusviljelmät ovat osoittautuneet Uruguayssa hunajatuotannon pelastukseksi. Eukalyptuslajejakin on satoja erilaisia, mutta yksi niistä tarjoaa mehiläisille vielä mesiapajan syksyisin. Perimmäiseen ongelmaan eukalyptus on kuitenkin pikemmin lohtu kuin ratkaisu. Monen maa- ja metsätalouden toimijan rikastuessa niin maassa kuin sen ulkopuolellakin, Uruguay – kuten niin moni muu maa – todistaa oman luontonsa heikkenevää kykyä luoda hyvinvoinnin edellytyksiä.
Hunajalla on vain pieni rooli Uruguayn bruttokansantuotteessa, mutta pölytyksen arvo on jokaiselle meistä suurempi kuin osaamme kuvitellakaan. Monimuotoisuuden köyhtymisestä – josta mehiläisten katoaminen on ensimmäinen näytös – odotetaan koituvan valtavat kustannukset.
Mehiläisille kukintojen puute ja yksipuolisuus ovat valtava haaste. Kuvittele, jos itse keräisimme kuukauden silkkaa soijapapua ja toisen eukalyptuksenlehtiä, joilla kattaa koko vuoden tarpeet. Yhdestä tai kahdesta lähteestä emme saisi riittävästi vitamiineja ja proteiineja elimistön toimintojen ylläpitämiseksi. Elinvoimamme ehtyisi.
Normaalisti mehiläiset keräisivät hunajaa energianlähteekseen rutkasti yli tarpeidensa. Ylijäämä on ollut hunajatuottajien saalis ja elinkeinon perusta, joka on pienentynyt huimasti mehiläisille syötettävien ravintolisien samalla nostaessa kustannuksia.
Metafora monimuotoisuudesta puolustusmekanismina pätee kaikkiin lajeihin. Se on laatikko, geenien arsenaali, josta evoluutio uhan kohdatessaan etsii uusia polkuja välttäen kuolettavan umpikujan. Mitä tyhjempi laatikko, sitä vähemmän vaihtoehtoja. Taudit ja muutokset ekosysteemeissä ovat historian saatossa koulineet ja kehittäneet myös ihmiskuntaa, mutta entä jatkossa?
Paljon huomiota saanut tutkimus vuodelta 2015 asetti ihmiskunnan kehitykselle turvalliset rajat. Korkein, turvarajat jo ylittänyt riski liitettiin geneettiseen monimuotoisuuteen.
Voimakkaat säätilojen vaihtelut monsuunisateista pitkiin kuiviin jaksoihin enteilevät vaikeuksia erityisesti alueille, joilla ei ole voimavaroja sopeutua muutokseen. Niinpä olisi utopistista olla keskustelematta siitä, kuinka sopeudumme ilmastonmuutokseen.
Luonnonsuojelusta taloudellisesti kilpailukykyinen maankäytön muoto?
Keinoja puuttua monimuotoisuuden köyhtymiseen, joka on perimmäinen uhka niin mehiläisille, meille kuin elämän säilymiselle maapallolla, on monia. Monokulttuurit ovat monen silmissä perusteltuja korkean tuottavuutensa vuoksi, mutta alueille on mahdollista suunnitella käytäviä tai saarekkeita, joita pitkin muutkin lajit voivat edetä. Kemikaalien käyttöä voidaan rajoittaa laeilla ja kulutusvalinnoilla.
Toinen vaihtoehto on yksinkertaisesti maksaa luonnonsuojelusta ja tehdä siitä taloudellisesti kilpailukykyinen maankäytön muoto. Tämänkaltainen malli osoittautui verrattain menestyksekkääksi myös Suomessa, kunnes määrärahoja viime vuonna leikattiin.
Suomen ja muun maailman olisi kuitenkin parempi katsoa lähelle tulevaisuuteen kuin katua myöhemmin. Antaa jotain omastaan.
Niin mehiläinenkin teki.
Tutkimus mehiläisten ja mehiläiskasvatuksen nykytilasta Uruguayssa on julkaistu tieteellisessä Forest Policy and Economics -aikakauslehdessä: Impacts of land use and land use changes on the resilience of beekeeping in Uruguay (Malkamäki, A., Toppinen, A. ja Kanninen, M. 2016).