Katajanokan vastarannalla, Laajasalon Stansvikissa maisema muistuttaa koskematonta erämaata. On eri ikäistä mäntyä, kuusta ja koivua, lehdossa myös vaahteraa, pihlajaa ja tuomea. Osa puista on kaatunut ja maatunut, osa pystyyn kelottunut.
Ryteikössä voi edelleen poimia mustikkaa. Kalliolla kasvaa keto-orvokkia ja kanervaa. Rastaat, tiaiset ja peipot ovat kesällä kovasti äänessä. Tällaista metsää kaupunkiekologi Johan Kotze haluaisi nähdä Helsingissä nykyistä enemmän. Kaupunkimetsä voisi olla monikerroksinen, vaikeakulkuinen, jopa luotaantyöntävä. Sitä ei tarvitse hoitaa turhan voimallisesti eikä puita karsia ennen aikojaan.
— Vanhassa metsässä kaupunkilaiset ymmärtäisivät, miltä luonto oikeasti näyttää. Lapsille se on mielenkiintoisempi ympäristö kuin puisto tai hiekkalaatikko.
Helsinkiläiset etsivät metsästä virkeyttä ja mielenrauhaa mutta myös luontokokemusta.
Metsää palasiksi
Päiväsaikaan Stansvikin rauhaa rikkoo läheisiltä työmailta kantautuva melu. Luonnonsuojelualueen liepeille rakennetaan 13 000 ihmiselle kerros- ja pientaloja sekä paikoitushalleja, päiväkoteja ja urheilupuistoja. Suunnitelmissa on myös rantabulevardi, pienvenesatamia ja uimaranta.
Osa Kruunuvuorenrannan uudisasukkaista on jo muuttanut koteihinsa. Valmista pitäisi olla 2030-luvun alkupuolella, jolloin alueen läpi kulkisi myös raitiovaunu, joka vie vartissa siltoja myöten kantakaupunkiin.
Iso osa Kruunuvuorenrannasta nousee vanhan öljysataman maille, mutta asuinkortteleiden tieltä on raivattu myös luonnontilaista kalliometsää. Laajasalon vanhat asukkaat ovat vastustaneet kaavoitusta, joka sallii kerrostalovaltaista rakentamista sekä Kruunuvuorenlammen että Stansvikin kartanoalueen läheisyyteen. Helsingin korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsitellään tälläkin haavaa kolmea kaavavalitusta.
Kaupunki tiivisty
Kaavakiistat ovat vääjäämättömiä, kun kaupunki ei entiseen tapaan kasva rajojensa ulkopuolelle vaan tiivistyy. Asuintaloja ja kortteleita rakennetaan sinne, missä tilaa vielä on: rannoille, joutomaille, metsiin, puistojen nurkille.
Kotzea kehitys mietityttää, sillä täydennys- ja uudisrakentaminen tapahtuu osin luonnon ja asukkaiden luontoyhteyden kustannuksella.
— Kaupunkimetsät ja myös puistot ovat ekosysteemeitä ja tärkeä osa luonnon monimuotoisuutta. Ne tarjoavat elintilaa eläimille: linnuille, lepakoille, sammakoille ja matelijoille sekä maaperän eliöille ja hyönteisille, kuten pölyttäjille. Niiden työ on elintärkeää meidän kaikkien hyvinvoinnille.
Eläimet tarvitsevat laajaa yhtenäistä luontoaluetta, jossa on ekologisia käytäviä ja lokeroita. Ihmisillekään ei ole hyväksi, jos lähiluonto supistuu samaan aikaan, kun väkimäärä kasvaa.
— Metsät eivät loputtomasti kestä kävijöiden kulutusta, Kotze sanoo.
Kotikatu kutsuu
Kaupunkisuunnittelu on monenlaisten arvojen, intressien, mahdollisuuksien ja rajoitteiden yhteensovittamista, kaupunkimaantieteen apulaisprofessori Venla Bernelius sanoo.
— Kaupunkien tiivistäminen säästää rakentamattomia alueita muualta, vaikka kaupungeista onkin vaikea löytää uusia paikkoja rakentamiselle.
Helsinki on päätynyt rakentamaan Suomen mittapuulla tiiviisti, koska väestöennusteiden mukaan asunnoilla on kysyntää.
Asiaa perustellaan myös kestävällä kehityksellä: tiiviissä kaupungissa kodit, työpaikat ja palvelut ovat lähekkäin, jolloin paikasta toiseen voi liikkua kävellen, pyöräillen tai julkisilla kulkuvälineillä. Tavoite on, että autoilu vähenee ja helsinkiläisten hiilijalanjälki pienenee.
Euroopan unionin ympäristöraporteissa Helsingin metropolialue mainitaan kuitenkin kansainvälisesti varoittavana esimerkkinä hajautuneesta yhdyskuntarakenteesta.
Samaan aikaan urbaania elämäntapaa arvostetaan aikaisempaa enemmän. Lapsiperheitä jää asumaan kantakaupunkiin tai sen liepeille sen sijaan, että ne hakeutuisivat pientaloasujiksi kehyskuntiin, kuten kymmenisen vuotta sitten. He eivät halua viettää aikaansa autoruuhkassa kehäteillä vaan perheen parissa tai kantakahvilassa kotikadulla.
Mitä vastustetaan?
Berneliuksen mielestä kaupunkia ja luontoa ei tarvitse nähdä toistensa vastakohtina: ei ole vain mustaa asfalttia ja vihreää ikimetsää vaan myös monimuotoista kaupunkimaisemaa. Uuden rakentaminen tuntuu usein hankalalta alueella jo asuvista.
— Keskustelussa on kuunneltava tarkasti, mistä rakentamisen vastustus kumpuaa ja mitkä luontokohteet ovat erityisen tärkeitä kaikille kaupunkilaisille.
Luontoarvojen lisäksi Bernelius keskustelisi kaupunkien katoavasta kulttuurimaisemasta. Esimerkkinä hän mainitsee 1800-luvun lopussa rakennetut Kruunuvuoren puuhuvilat, joissa aikoinaan viettivät kesiään helsinkiläiset porvarit, sitten saksalaiset diplomaatit ja sotien jälkeen suomalaiset kommunistit Neuvostoliiton vuokralaisina. Alueen vuonna 1955 Neuvostoliitolta ostanut liikemies kaavaili modernia kerrostalolähiötä, mutta Helsinki ei siihen suostunut. Huvilat rapistuivat ja tuhoutuivat.
Nyt jäljellä on vain yksi graffitien peittämä raunio.
— Se on surullista. Kaupunki elää ajassa, ja eri kerrostumat tekevät kaupungista kiinnostavan.
Uusi identiteetti?
Vielä kymmenisen vuotta ja Kruunuvuorenrannassa kävellään kaduilla ja kortteleissa, poiketaan kahviloissa ja kivijalkakaupoissa, makoillaan hiekkarannalla. Lähimetsissä ja puistoissa liikkuu nykyistä enemmän väkeä, samoin merellä veneilijöitä.
Menneisyydestä muistuttavat rantojen pari vanhaa öljysäiliötä ja lastauslaituria.
Kruunuvuorenrannan imagolle on ratkaisevaa, valmistuuko autoliikenteeltä suljettu siltayhteys kantakaupunkiin suunnitellusti vuonna 2026. Mahdollisuus matkata lyhyessä ajassa raitiovaunulla tai pyörällä ydinkeskustaan tekee alueesta kaupunginosan.
Ilman siltaa Kruunuvuorenranta jää syrjäiseksi lähiöksi, jonka asukkaiden liikkuminen on yksityisautoilun ja bussiliikenteen varassa.
Asuinalueen imago on tärkeä, sillä se joko houkuttaa tai karkottaa uusia asukkaita. Kaupunkisuunnittelussa mielikuvia luodaan määrätietoisesti.
— Asuinalueilta ei etsitä vain asuntoa vaan laajemminkin asumista, tietynlaista elämäntyyliä. Jos on mahdollisuus valita, kaupunginosan imagolla on merkitystä, ihmismaantieteen apulaisprofessori Pia Bäcklund sanoo.
Vielä on varhaista luonnehtia, millaista identiteettiä tai elämäntapaa kruunuvuorenrantalaisuus aikanaan kenellekin viestittää. Aineksia ainakin ovat luonnon ja meren läheisyys, kalliorannat, kortteleiden naapurustot ja vähintäänkin näköyhteys kantakaupunkiin.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2020.
Kenen kanta painaa päätöksissä?
Lain mukaan asukkaita on kuultava, kun kaupunki suunnittelee uutta tai muokkaa vanhaa kaavaa. Helsinkiläiset voivat kommentoida kaavaluonnoksia ja päätöksiä asukastilaisuuksissa, verkossa, sosiaalisessa mediassa tai suoraan kaavoittajalle.
Ongelma on, mitä sen jälkeen tapahtuu. Virkamiehellä saattaa olla työpöydällään pari sataa täysin vastakkaista näkemystä samasta hankkeesta. Miten hän ne arvottaa ja valitsee joukosta sen, joka mahdollisesti huomioidaan kaavoitusprosessissa?
Ihmismaantieteen apulaisprofessorin Pia Bäcklundin mielestä asukkaiden tulisi saada tietää, mihin heidän mielipiteensä tallennetaan, mitä niillä tehdään, kuka niitä käsittelee ja miten päätösten perusteluista aikanaan tiedotetaan. Muuten osallistaminen jää näennäiseksi puuhasteluksi.
— Asukkaiden kuunteleminen on tärkeää, jotta virkamiehet ja päättäjät saavat tietoa asuinalueiden arjesta. Heillä tulee olla halu kuunnella ja myös muuttaa tarpeen mukaan suunnitelmia.
Bäcklund muistuttaa, että asukkaiden on helpompi hyväksyä epämieluinenkin kaavoituspäätös, jos he kokevat, että heitä on kuunneltu ja kohdeltu oikeudenmukaisesti. Lopputuleman lisäksi myös prosessilla on väliä.
Oma kysymyksensä on, ketkä ylipäätään jaksavat ja osaavat perehtyä ja ottaa kantaa uusien alueiden suunnitteluun ja kaavoitukseen: lähistön vanhat asujat vai uudisasukkaat? Miten taas voi varmistaa, että vaikkapa asukasyhdistys edustaa asukkaiden näkemyksiä riittävän laajasti?
— Aina on ihmisiä, joilla on laajat verkostot ja kyky lobata puoluepoliittisessa järjestelmässä. Kiista koskee pohjimmiltaan sitä, keiden kaupunkikäsitysten mukaan pääkaupunkia rakennetaan, Bäcklund sanoo.
Lähiluonto suo voimaa
Keväällä poikkeustila tyhjensi Helsingin kadut mutta täytti lähimetsät, kun kaupunkilaiset etsivät tilaa ja mielenrauhaa luonnosta. Moni kaipasi myös mökille ja mietti maallemuuttoa, kun työnteko näytti sujuvan etänäkin.
Lähiluonnon tärkeys helsinkiläisille ilmeni jo ennen koronakriisiä kyselyssä, jossa Helsingin yliopiston tutkijat Pia Olsson ja Terhi Ainiala selvittivät kaupunkilaisille merkityksellisiä ja voimaannuttavia paikkoja.
Niin sanottuja voiman paikkoja on monenlaisia — kahviloita, kirjastoja, uimahalleja ja kantakaupungin katuja. Useimmiten voimaa haetaan kuitenkin luonnosta: puistosta, metsästä, merenrannalta. Keskuspuisto on yksi tärkeistä paikoista, jossa voi seurata vuodenaikojen vaihtelua. Vastauksissa heijastui kaupunkiluonnon moninaisuus, Olsson sanoo.
— Eräs vastaaja mainitsi Lauttasaaren sillan, jolla hän pysähtyi päivittäin keräämään voimia. Vilkkaasti liikennöidyllä sillalla tärkeää oli avara merimaisema.
Olssonin mielestä kaupungissa on hyvä olla monikerroksista urbaania maisemaa ja luontoa, mahdollisuuksia erilaisille ihmisille ja aistikokemuksille. Hyvä esimerkki on monelle helsinkiläiselle tärkeä meri.
— Rannalla meri tuoksuu ja maistuu, tuuli puhaltaa iholla, lokit kirkuvat, rantakallion sileys tuntuu jalan alla. Ulapalle aukeava näkymä rauhoittaa, Olsson luonnehtii kaupunkilaisten tunnelmia.