Sydän- ja verisuonitaudit olivat 1970-luvun Suomessa tavallisempia kuin muissa maissa, ja erityisen tavallisia ne olivat Itä-Suomessa. Siellä liian moni kuoli sydänkohtaukseen, viranomaiset totesivat. Riskitekijöihin pitää puuttua, he päättivät.
– Pohjois-Karjala-projekti kesti vuodesta 1972 vuoteen 1995 ja oli valtava terveyspoliittinen interventio, Helsingin yliopiston sosiaalityön yliopistonlehtori Johannes Kananen kiteyttää.
Pohjois-Karjala-projekti esitellään usein kansainvälisenä menestystarinana, joka kulki lineaarisesti projektin alusta lopputulosten tarkasteluun. Mitä pitemmälle projekti eteni, sitä vähäisempää sydän- ja verisuonitauteihin liittyvä kuolleisuus oli.
Tulosten esittelyn lisäksi Kananen haluaa nostaa esiin sen, kuinka Pohjois-Karjala-projekti määritteli kansanterveyden käsitettä niin Suomessa kuin laajemminkin. Kanasen mukaan tämän taustan tunteminen on tärkeää myös siksi, että nykyiseen keskusteluun sosiaali- ja terveydenhuollosta saataisiin lisäulottuvuutta.
Projekti loi kollektiivisen terveyskäsityksen
Pohjois-Karjala-projektin menestys oli monen yhtäaikaisen tekijän summa.
Ensinnäkin projektissa onnistuttiin tieteellisesti määrittämään, mitkä sydän- ja verisuonitautien riskitekijät aiheuttivat kuolleisuutta Itä-Suomessa. Niitä olivat ennen kaikkea tupakointi ja rasvainen ruoka.
Toisekseen Suomessa luotiin yhtä aikaan Pohjois-Karjala-projektin kanssa hallinnollinen hierarkia, kun terveyskeskukset aloittivat toimintansa 1970-luvulla. Näin terveyden asiantuntijat ja lääkärit sekä valtion- ja kuntahallinto sidottiin yhteen. Projektia olivat siis toteuttamassa poikkeuksellisen laajasti lähes kaikki eri julkiset toimialat ja tasot. Sitä johti Terveyden ja hyvinvointilaitoksen edeltäjä Lääkintöhallitus.
"Pohjois-Karjala-projekti vaikutti käsitteen 'kansanterveys' määrittelyyn Suomessa"
Paikallisesti Pohjois-Karjalassa projektin ympärille onnistuttiin luomaan sosiaalinen ja aatteellinen liike, joka sitoi asukkaat tavoitteisiin.
Lopputuloksena oli perinne, jossa terveyden asiantuntijat määrittelevät kansan todelliset tarpeet ja kansalaisten kokemukset heidän omista tarpeistaan perustuivat yhä enemmän tieteen instituution laatimiin määritelmiin.
– Pohjois-Karjala-projekti vaikutti käsitteen ”kansanterveys” määrittelyyn Suomessa. Lähtökohtana oli, että on olemassa tiettyjä kansansairauksia, tässä tapauksessa sydän- ja verisuonitauteja, jotka vaativat kollektiivisia toimenpiteitä. Asiantuntijat määrittelivät, mitä ihmisten terveys ja heidän sairautensa vaativat, ja näin syntyi ylhäältä johdettu, hierarkkinen järjestelmä, Kananen toteaa.
Se, että kaikki edellä mainitut olosuhteet osuivat kohdalleen, mahdollisti Pohjois-Karjala-projektin onnistumisen. Tämän takia vastaava projekti muualla ei Kanasen mukaan olisi mahdollista.
Pohjois-Karjala-projekti oli myös 1980-luvun tosi-tv:tä
Pohjois-Karjala-projektissa lähdettiin liikkeelle siitä, että pohjoiskarjalaiset tuli saada tupakoimaan vähemmän ja syömään terveellisemmin. Tästä tehtiin kansallinen kansanterveysprojekti.
– Tavoitteeseen pyrittiin monia eri teitä. Valtio käynnisti valtavan tiedotuskampanjan.
Riskitekijöitä tunnetuiksi tekemällä pyrittiin vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen. Järjestettiin koulutustilaisuuksia ja mukaan otettiin kansalaisjärjestöjä. Martat esimerkiksi opettivat Pohjois-Karjalan naisia valmistamaan perinteisiä ruokia terveellisemmin. Kouluissa oppilaat osallistuivat terveysprojekteihin ja kirjoittivat terveysaiheisia aineita.
1980-luvulla televisiossa oli nykyisten tosi-tv-ohjelmien tapaan laihdutusohjelmia, joissa osanottajat laihduttivat ja joissa heiltä sitten mitattiin veri- ja kolesteroliarvot.
Muun muassa bussien ikkunoihin liimattiin tarroja, jotka viestittivät Pohjois-Karjala-projektin sanomaa. Tämän tyyppiset julkiset viestit loivat moraaliseen paineen osallistua projektiin.
– Liikettä johdettiin ylhäältä alas, ja siihen saatiin mukaan sekä yhteiskunta että yksittäiset ihmiset. Projekti synnytti eräänlaista paikallisylpeyttä ja yhteishenkeä Pohjois-Karjalassa, ja niiden ansiota on, että projekti onnistui, Kananen sanoo.
– Toisaalta projektin avulla määriteltiin väestön todellisten tarpeiden ja ihmisten itsensä kokemien tarpeiden välinen ero.
Todelliset tarpeet määritellään ylhäältä käsin tieteellisin perustein. Valtio pyrki kertomaan kansalaisille, mitkä heidän todelliset tarpeensa ovat. Kansalaiset saivat vuorostaan pääsyn tasa-arvoiseen hoitoon, joka on keskeinen periaate hyvinvointiyhteiskunnassa.
Valinnanvapaus lähtökuopissaan
Kun vertaa 1970-luvun ajatteluun, tämän päivän sote-uudistuksen yhteydessä käytävä valinnanvapauskeskustelu voi tuntua radikaalilta. Neljä vuosikymmentä sitten kansakunnan terveys oli suurelta osin etusijalla yksilön terveyteen nähden ja yksilöiden oletettiin noudattavan valtion määrittelemiä suuntalinjoja.
Nykyisen, individualismia korostavan ajatustavan aikana valtion terveysinterventio Pohjois-Karjala-projektin tapaan ei olisi enää mahdollinen, Kananen väittää.
– 1970-luvulla poliittiset valinnat koskivat ihmisille annettavan terveydenhoidon määrää, kun taas yksilöiden valinnanvapaus oli lähinnä sitä, poltitko tupakkaa vai et. Muunlaisia vaihtoehtoja ei ollut.
Vaikka valinnanvapaudesta puhutaan paljon, sosiaali- ja terveysuudistusta ollaan kuitenkin tekemässä Pohjois-Karjala-projektin perintöön ja kollektiiviseen ajattelutapaan nojaten, Kananen sanoo.
– Jos ajattelemme valinnanvapautta asteikolla nollasta sataan, olemme nyt ehkä ykkösen tai kakkosen kohdalla. Yksilöille annettava valinnanvapaus on jotakin niin uutta, ettemme vielä oikein ymmärrä, mitä se pitää sisällään.
Yksilön valinnanvapautta sosiaali- ja terveyspuolella on toistaiseksi käsitelty vain karkeina valintoina, kuten juomisen tai tupakoinnin vähentämisenä. Käsillä olevan sote-uudistuksen valinnanvapaudessakin on kyse siitä, että saisi valita yksityisen tai julkisesti tuotetun hoidon välillä, mikä on sekin melkoisen karkea valinta. Hienovaraisempien valintojen tekemisestä ei ole käyty keskustelua.
Mitä terveyteen liittyvä valinnanvapaus tarkoittaa?
Kansanterveyden suhteessa demokratiaan on mielenkiintoista jännitettä. Demokratia-aatteen mukaisesti kansan tulee saada päättää, mutta tieteellisesti katsottuna on olemassa yksi totuus siitä, miten terveyteen päästään, Kananen sanoo.
Hänen mukaansa tämänhetkisestä valinnanvapauskeskustelusta puuttuu terveysviranomaisten kanta siihen, onko olemassa yksilöllistä terveyttä: sitä, että ihmiset tekevät omia valintojaan, jotka johtavat parempaan terveyteen heidän kannaltaan, tai että jotkin elämäntavat tuntuvat sopivan yhdelle mutta eivät toiselle.
"Kun keskustelemme valinnanvapaudesta, meidän tulisi myös keskustella siitä, mitä valinnanvapaudella tarkoitetaan."
– Ruoka- ja terveysvalinnat ovat mitä suurimmassa määrin yksityisiä valintoja. Mutta viranomaiset eivät ole käyneet keskustelua siitä, millaiselle tiedolle yksilöllisten terveysvalintojen tulee perustua. Tieteessä tälle ei ole tilaa, koska terveystieteissä etsitään yksiselitteisiä terveyskriteerejä.
Esimerkiksi viralliset ravintosuositukset tehdään koko kansalle, ja niissä otetaan huomioon muuttuvat kansansairaudet sekä kulttuurisidonnaiset ruokailutavat.
Nyt keskustelu yksilöllisistä terveysvalinnoista lähtee alhaaltapäin. Ihmiset etsivät itselleen yksilöllisiä ruokavalioita, joilla ei välttämättä ole tieteellistä perustaa, ja virallisia terveyssuosituksia kyseenalaistetaan.
Kananen peräänkuuluttaa tieteeltä vaihtoehtoisia näkökulmia terveyteen ja hyvinvointiin. Ne ovat tarpeen, jotta ihmiset voivat tehdä parempia ja tieteeseen perustuvia yksilöllisiä päätöksiä.
– Kun keskustelemme valinnanvapaudesta, meidän tulisi myös keskustella siitä, mitä valinnanvapaudella tarkoitetaan. Haluammeko lisää valinnanvapautta? Mitä valintoja ihmisten tulee saada tehdä? Jos aidosti haluamme lisätä ihmisten valinnanvapautta sosiaali- ja terveyskysymyksissä, on oltava myös rakenteita, jotka tukevat ihmisiä näissä valinnoissa. Ja tätä keskustelua ei ole vielä käyty.