Vanhuuden hoivaa tarvitsevien joukossa on yhä enemmän niitä, joiden korvissa Turun murre kuulostaa aivan yhtä oudolta kuin savolainen puhe. Kun Suomeen 1990-luvulla muuttaneet ikääntyvät, entistä useampi palvelutalon kahvipöytään istuva puhuu äidinkielenään jotakin Venäjän, Somalian tai Irakin kielistä.
Pakolaisena maahan tulleita eivät paina vain tavalliset vanhuuden vaivat — moni kantaa mukanaan myös traumaattisia sotamuistoja. Lisäksi eri kulttuurien käsitykset terveydestä ja hoivasta voivat erota paljonkin valtaväestön näkemyksistä.
Ikääntyvät saattavat hävetä ja peitellä mielenterveysongelmia, eikä vanhus välttämättä tule edes ajatelleeksi, että ahdistukseen tai masennukseen voisi saada apua. Muistisairauden oireita on ehkä totuttu pitämään normaalina vanhenemisena, joten ihminen tai hänen omaisensa ei aina huomaa etsiä taudin etenemistä hidastavaa hoitoa ajoissa.
Suomeen muuttaneissa on yhtä lailla yliopistotutkinnon suorittaneita kuin luku- ja kirjoitustaidottomia. Silloinkin kun vanhuksen kielivalikoima on rikas, suomi ja ruotsi voivat olla hänelle vieraita. Kuinka vuorovaikutus hoitohenkilökunnan kanssa sujuu, jos yhteistä kieltä ei löydy?
Korkea aika havahtua
— Suomen julkiset palvelut eivät ole vielä havahtuneet kohtaamaan muunkielisiä maahanmuuttajavanhuksia, ikääntymisen ja hoivan tutkija Ulla Buchert sanoo.
— Suurin hoivapalveluiden ulkopuolelle jäämisen vaara on niillä, joiden terveys on heikko, jotka eivät osaa hyvin suomea ja joilla ei ole digitaitoja eikä hyviä sosiaalisia verkostoja, Buchert kuvailee.
— Nämä vanhukset eivät osaa hakeutua julkisten palveluiden pariin tai edes tiedä heille kuuluvista etuuksista ja palveluista.
Järjestöt paikkaavat tilannetta ja auttavat maahanmuuttajia parhaansa mukaan.
— Järjestöissä on usein omakielisiä työntekijöitä, joten sinne on helpompi mennä kuin terveyskeskukseen. Järjestöt sitten ohjaavat vanhuksia asioimistulkin avulla julkisten palveluiden pariin.
Järjestöavun saaminen on kuitenkin kiinni siitä, löytyykö palveluja oman asuinpaikan läheltä. Kaikki eivät osallistu tapaamisiin.
— Kukaan ei tiedä, paljonko näitä vanhuksia on ja miten he voivat.
Suvun hoitoon vai hoivakotiin?
Buchert suhtautuu varauksellisesti puheisiin, joiden mukaan maahanmuuttajaperheet ja -yhteisöt haluavat hoitaa ikääntyvänsä omassa piirissään. On totta, että he huolehtivat hoitotyöstä usein itse, mutta syy ei välttämättä ole oma tahto.
— On vaikea laittaa vanhempiaan paikkaan, jossa tämä ei ehkä tule ymmärretyksi. Julkiset sote-palvelut on silti tarkoitettu kaikille Suomessa asuville. On eriarvoistavaa ajatella, että hoivavastuu voitaisiin joidenkin kohdalla sysätä sukulaisille.
Kun maahanmuuttajavanhus pääsee palvelukotiin, millaista hoivaa hän saa? Valtakieliä puhumattomien ja hoivatyöntekijöiden kommunikaatiota ei ole Suomessa juuri tutkittu, vuorovaikutustutkija Kaarina Hippi kertoo.
— Abstrakteissa asioissa yhteisymmärryksen saavuttaminen ilman yhteistä kieltä on vaikeaa tai mahdotonta.
Jokainen kaipaa arvostusta
Hyvän kanssakäymisen alkuun voi päästä vähälläkin kielitaidolla.
— Eräässä ruotsalaistutkimuksessa havaittiin, että etenkin ei–syntyperäiset hoitajat saattoivat ylittää kielimuureja luovalla kielenkäytöllä kuten kierrättämällä yksittäisiä sanoja.
Musiikkikin voi auttaa kielimuurin ylittämisessä. Hoitajat voivat ilmaista myös ruumiinkielellään, että he ottavat asukkaat tosissaan ja ymmärtävät näiden kommunikointiyritykset.
Kunnioittava suhtautuminen on hyvän kommunikaation lähtökohta, Hippi korostaa. Myös muistisairas kaipaa kohtaamisia ja arvostusta, vaikkei ehkä enää osaa ilmaista itseään sanallisesti.
— Vaikka emme tulisi täysin ymmärretyiksi, meille jokaiselle on äärimmäisen tärkeää kokea tulevamme huomioiduiksi ja arvostetuiksi, Hippi toteaa.
Hoitajien kielet
Jos maahanmuuttajavanhusten tueksi löytyisi enemmän omakielisiä hoitajia, ratkaisu voisi helpottaa vanhusten olon lisäksi myös hoitokodin arkea. Hoitajan maallikkotulkkaus välittäisi tietoa vanhuksen tilasta, toiveista ja hoidosta molempiin suuntiin.
Maahanmuuttajataustainen hoidon ammattilainen voisi auttaa kantasuomalaisia hoitajia kartuttamaan kulttuurista osaamistaan. Hoitoalalle pääseminen ei kuitenkaan ole pienten vähemmistökielten taitajille itsestään selvää. Kynnyksenä työllistymisen tiellä on vaatimus suomen kielen hyvästä kirjallisesta osaamisesta.
— Kirjallisen työn osuus on kuin hiipien kasvanut keskeiseen asemaan hoitoalalla, kielitieteilijä, dosentti Ulla Tiililä arvioi.
Joustoa rekrytointeihin?
Pohjoismaisessa vanhustyön tutkimuksessa ilmeni, että viime kymmenvuotiskauden suurin yksittäinen muutos niin koti- kuin laitoshoidossakin oli lisääntynyt kirjaamisen velvoite. Se kuuluu päivittäisiin rutiineihin yli 90 prosentilla ammattilaisista.
— Kun samaan aikaan tiedetään, että työntekijän ja asiakkaan vapaan kommunikoinnin aika on romahtanut, yhteys on minusta selvä, Kotimaisten kielten keskuksessa erityisasiantuntijana työskentelevä Tiiliä toteaa.
Työntekijät eivät ehdi kohdata asiakkaitaan niin paljon kuin haluaisivat.
Kirjallista kielitaitoa voisi kenties arvioida tiimikohtaisesti ja näin raottaa ovea muutoin päteville, alalle haluaville maahanmuuttajataustaisille ihmisille, Tiililä ehdottaa.
— Tämä avaisi mahdollisuuksia niille, joiden suomen tai ruotsin suullinen taito kuitenkin on hyvä ja joiden muu kielitaito toisi hoitotiimeihin arvokkaan lisän.
Juttuseuraa internetistä
Hoivakodeissa asuvia ilahduttavat myös tutuista kulttuureista kotoisin olevat ikätoverit. Heidän kanssaan voi seurustella ajankohtaisista asioista ja — mikä vanhuusvuosina ehkä vielä tärkeämpää — muistella elämää kauas taaksepäin.
Jos omakielisiä hoitajia tai asuinkumppaneita ei ole, vuorovaikutuksen kanavia kannattaa etsiä verkosta.
— Internet on hieno mahdollisuus, kunhan huolehditaan, että palvelu todella on vanhuksen ulottuvilla, Kaarina Hippi sanoo.
— Jonkun on autettava laitteiden kokeilussa ja käytössä, eivätkä kaikki pysty opastettunakaan niitä käyttämään. Silloin sisältöä täytyisi katsoa yhdessä jonkun toisen kanssa. Digitaalinen syrjäytyminen käy helposti.
Katseet, laulut ja liikkeet
Kasvokkain tapaaminen tasoittaa tilannetta paljon, ja hyvä kommunikaatio voi onnistua horjuvammallakin kielitaidolla. Pienet liikkeet ja katseet auttavat ajatusten ja tunteiden välittämisessä.
Vanhukset suhtautuvat joustavasti ja ymmärtäväisesti toistensa kommunikointiongelmiin, palvelukeskuksen asukkaiden vuorovaikutusta tutkinut Hippi arvioi.
— Vanhukset osaavat ottaa kahvipöytätovereidensa keskustelukunnon muutokset ja puhumattomuudet rennosti. Kaksi muistisairastakin voi tilanteen tullen käydä pitkiä, hyviä keskusteluja keskenään.
Tärkeintä olisi, että aikaa ja mahdollisuuksia kohtaamisiin järjestyisi.
Lisätietoja: Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikkö
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2021.