Hiirtä ahdistaa. Se on laitettu itseään suuremman ja aggressiivisemman hiiren reviirille, eikä pakotietä ole tarjolla. Se joutuu olemaan ahdistettuna viisi minuuttia, kunnes kahden hiiren väliin lasketaan seinä. Senkin läpi se kuitenkin näkee ja haistaa uhkaajansa.
Eikä piina lopu tähän. Seuraavana päivänä hiiri joutuu uuden suuren hiiren stressattavaksi. Ja sitä seuraavana. Sama toistetaan kymmenenä päivänä peräkkäin, selittää koetta johtava käyttäytymisgenetiikan professori Iiris Hovatta.
Hiirtä ei kuitenkaan stressata huvin vuoksi.
Hovatta ryhmineen tutkii geneettistä altistumista stressin aiheuttamalle ahdistuneisuudelle. Kokeen tarkoitus on luoda hiirelle sosiaalisesti ahdistava tilanne, joka muistuttaa esimerkiksi koulukiusaamista.
Ahdistumisen mekanismit ovat samoja hiirellä ja ihmisellä.
Kymmenen päivän jälkeen hiiren aivot tutkitaan tarkkaan.
— Ahdistuminen on niin perustava reaktio, että sen mekanismit ovat samoja hiirellä ja ihmisellä. Hiirten avulla voimme siis tutkia molekyylien tasolla, miten pitkittynyt ahdistus vaikuttaa aivoihin.
Tutkimuksessa on apuna useita eri hiirikantoja. Niistä toiset ahdistuvat helposti, kun taas toiset toipuvat tilanteista nopeammin. Näitä vertailemalla Hovatta ryhmineen pyrkii selittämään, mitkä hermoyhteydet vaikuttavat stressin aiheuttaman ahdistuksen syntyyn.
— Ahdistuneisuushäiriöt ovat migreenin jälkeen yleisin aivotoiminnan häiriö. Jos opimme ymmärtämään niiden mekanismeja, voimme kehittää niihin parempia hoitoja.
Yksi lupaava tutkimussuunta voisi olla aivoissa hermosolujen tuppien eristäviä kalvoja muodostava myeliini, jonka paksuutta säätelevät geenit näyttävät reagoivan hiiren ahdistuessa. Hovatan hypoteesina on, että myeliinin paksuuntuminen ja ohentuminen vaikuttavat siihen, miten eri aivoalueiden välinen vuoropuhelu sujuu. Vuoropuhelun sujuvuus puolestaan voi liittyä ahdistuneisuuden kehittymiseen.
— Ylipäänsä aivojen valkea aine on muovautuvampaa kuin mitä olemme tähän asti ymmärtäneet. Myeliininkin ajateltiin pitkään olevan vain tukirakenne, mutta luultavasti sillä on isompi rooli aivojen toiminnassa, Hovatta kertoo.
— Seuraavaksi pitäisi vain keksiä, miten voimme testata tätä hypoteesia käytännössä.