Miekkavalaiden visuaalista tunnistamista tutkittu – silmäläikkä on hyvä apu yksilön tunnistamisessa

18.1.2021
Miekkavalasyksilöt erotetaan usein toisistaan selkäevän takana olevan satulan muotoisen läikän kuvioinnin ja arpien sekä selkäevän muodon avulla. Silmäläikkä ja sen kuviointi on Helsingin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa osoittautunut hyväksi apuvälineeksi eri yksilöiden tunnistamiseen. Etenkin jos satulaläikkä on kuvioton ja naarmuton.

Miekkavalas on suurin delfiinien heimoon kuuluvista valaslajeista. Lisäksi se on petoeläin, joka syö monipuolisesti eri merieläimiä. Miekkavalaat eri puolilla maailmaa ovat kehittyneet hyvinkin erilaisiksi niin saalistustavoiltaan, käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin.

Miekkavalasyksilöt pystytään usein erottamaan toisistaan selkäevän takana olevan satulan muotoisen läikän kuvioinnin ja arpien sekä selkäevän muodon avulla. Satulaläikän kuviointi osoittautui odotettua vähemmän vaihtelevaksi, mutta läikän koossa ja värityksessä löytyi eroja populaatioiden välillä.

– Silmäläikkä osoittautui tutkimuksissamme yksilöllisemmäksi ja yksityiskohdiltaan vaihtelevammaksi kuin satulaläikkä. Silmäläikkää ei varsinaisesti voida pitää parempana tai luotettavampana tunnistusvälineenä kun satulaläikkää, vaikka se onkin yksilöllisempi. Jos molemmat saadaan kuvattua samalta yksilöltä niin se olisi varmin tapa tunnistaa yksilö. Silmäläikän kuvaaminen on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin satulaläikän kuvaaminen, koska pää on pinnan päällä niin lyhyen ajan, kertoo Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisestä tiedekunnasta väitellyt Pirjo Mäkeläinen

 - Havaitsimme myös, ettei silmän läikkä muuttunut yksilön ikääntyessä, joten niitä voidaan käyttää hyvänä apuna yksilöiden tunnistuksessa.

Mäkeläinen vertasi väitöskirjatyössään kolmen alueen Pohjois-Atlantin, pohjoisen ja keskisen Tyynen valtameren sekä eteläisen pallonpuoliskon miekkavaiden satulaläikkien kuviointeja. Näiden merialueiden miekkavalaiden välillä ei kuitenkaan löytynyt tilastollisesti merkittävää eroa. Mäkeläisen mukaan on luultavaa, että tämä tulos johtuu suuresta kuvioimattomien satulaläikkien määrästä useissa tutkituissa ryhmissä.

Tyynessä valtameressä kalaa syövillä miekkavalailla enemmän kuviollisia läikkiä

Tyynessä valtameressä samoilla vesialueilla elää sekä kaloja syöviä että merinisäkkäitä syöviä miekkavalaiden ekotyyppejä. Nämä ovat samaa lajia, mutta keskenään niin erilaistuneita, etteivät ne enää lisäänny keskenään.

Eri ekotyyppien satulaläikkien kuviointi eroaa selvästi toisistaan. Merinisäkkäitä syövät miekkavalaat olivat kuvioinniltaan hyvin samannäköisiä keskenään, kun taas kalaa syövillä oli paljon kuviollisia läikkiä.  Tämä trendi jatkui ryhmien kuvioinnissa samankaltaisena Kaliforniasta, Kanadan Brittiläisestä Kolumbiasta Alaskaan, Venäjälle ja jopa Japaniin saakka.

Merinisäkkäitä syövien miekkavalaiden tiedetään olevan perimältään paljon monimuotoisempia kuin kalaa syövien miekkavalaiden. Geneettinen monimuotoisuus näyttäisi Mäkeläisen mukaan johtavan miekkavalailla yhdenmukaisempaan kuviointiin ja vähäisempään vaihteluun. Antarktiksen miekkavalasekotyyppien kuvioinnin väliltä löytyi myös eroavaisuuksia.

Ympäristömyrkyt eivät vaikuta miekkavalaiden kuvioiden symmetrisyyteen

Jos luonnossa yleensä symmetrisinä esiintyvät ominaisuudet kehittyvät epäsymmetrisiksi, se johtuu joko perimän tai ympäristöntekijöiden aiheuttamista häiriötekijöistä.

Mäkeläinen kartoitti vaihtelevaa epäsymmetrisyyttä kuudesta Tyynen valtameren miekkavalaspopulaatiosta. Kaliforniassa ja pohjoisempana Yhdysvaltain länsirannikolla eläviin merinisäkkäitä syöviin miekkavalaisiin kerääntyy maailman valaista eniten ympäristömyrkkyjä. Kertyvistä myrkyistä huolimatta ne olivat kuvioinniltaan symmetrisiä.

Kaloja syövillä miekkavalailla kuviointi oli epäsymmetrisempää, ja eteläisin kalaa syövistä ryhmistä oli epäsymmetrisin. Niiden epäsymmetria johtuu Mäkeläisen mukaan todennäköisimmin pienestä populaation koosta ja sisäsiittoisuudesta.

– Suuri ympäristömyrkkyjen määrä ei näyttänyt aiheuttavan epäsymmetriaa miekkavalailla, toteaa Mäkeläinen.

Mäkeläinen havaitsi satulaläikän koossa vaihtelua eri alueilla. Kapeimmat läikät löytyivät Uudesta-Seelannista, Hawajilta, Papua-Uudesta-Guineasta, Espanjasta, trooppiselta Tyyneltämereltä, Etelä-Afrikasta ja Australiasta. Suurimmat satulaläikät löytyivät puolestaan Tyynen valtameren merinisäkkäitä syövältä ekotyypiltä, eteläiseltä kalaasyövien ryhmältä ja Crozet-saariston miekkavalailta. Merialueita verrattaessa Pohjoisen Atlantin läikät olivat pienimmät, Tyynen valtameren keskikokoiset ja eteläisen pallonpuoliskon suurimmat.

Mäkeläinen loi väitöstutkimuksessaan kategorisoinnin satulaläikän värin vaihtelulle. Tummia satuloita löytyi trooppiselta Tyyneltä valtamereltä, Meksikosta, Hawajilta, Papua-Uudesta-Guineasta ja Fidžiltä.

Väitöskirja:

Mäkeläinen Pirjo. Geographic variation in killer whale colour patterns. Helsingin yliopisto 2020. ISBN 978-951-51-6131-4 (print)

Yhteystiedot:

Pirjo Mäkeläinen, pirjo.makelainen@saunalahti.fi