Timo Ylieskolan raskailla savimailla Varsinais-Suomessa oli huomattava tarve tehostaa kuivatusta. Vanhat salaojitukset on tehty 1960-70-luvuilta 16 metrin ojavälillä, joka on nykyvaatimuksiin aivan liian harva. Soraa oli käytetty varsinkin 1960-luvun ojituksissa hyvin vähän. Maat olivat tiivistyneitä yksipuolisen kevätviljojen viljelyn ja syysmyöhlää märkänä kyntämisen seurauksena. Savimaat eivät läpäisseet ylimääräisiä sade- ja sulamisvesiä riittävän nopeasti. Ojastot ovat sinänsä hyvässä kunnossa ja toimivia, esimerkiksi huuhtelutarvetta ei ole. Mutta pääseekö vesi tiiviiseen tiiliputkeen riittävän nopeasti tiiviin savikerroksen läpi? Laskuaukoissa on toki ollut kunnostamistarvetta jo aikaisemminkin. Kun täydennysojituksella lisätään uusi salaoja entisten väliin, ojaväliksi tulee 8 metriä.
Täydennyssalaojitusten tekemistä varten aluksi on valittu ryhmä lohkoja, joille on teetetty ojitussuunnitelmat valmiiksi ja haettu investointiavustus. Toteutus etenee vuosittain olosuhteiden ehdoilla. Avustus antaa toteutusaikaa aluksi kaksi vuotta ja jatkoaikaa voi hakea kaksi kertaa vuoden kerrallaan. Näin toteutusaikaa on enimmillään neljä vuotta. Mutta työt pyritään tekemään etupainotteisesti, jatkoajan hakeminen on lähinnä varalla huonoja olosuhteita varten. Tällainen suunnittelu antaa joustavuutta myös tarvikkeiden hankintaa. Esimerkiksi sora ajetaan pellolle talvella maan ollessa roudassa.