Luomun ympäristötehokkuus

”Luomuviljely perustuu karjanlannan käyttöön ja tavanomainen viljely väkilannoitteiden käyttöön” on ehkä sitkeimmin elossa oleva virheellinen väittämä. Virheellinen ajattelu juontanee juurensa lannoittamisen näkyvistä prosesseista: tavanomaisessa viljelyssä pellolle levitetään väkilannoitteita, luomutuotannossa karjanlantaa. Luomutilojen osalta lannoitus on muutakin kuin lannan levittämistä ja tavanomaisilla karjatiloilla käytetään karjanlantaa luomutiloja enemmän.

Viljelyssä keskeisin kasvinravinne, typpi, tulee luomussa lähtökohtaisesti vain yhdestä lähteestä: biologisesta typensidonnasta palkokasvien ja typensitojabakteerien symbioosin avulla. Tärkeimmät palkokasvimme ovat puna-apila ja muut apilat, joita viljellään yleisimmin seoksina nurmiheinien kanssa. Typpi on välttämätön osa mm. kasvien valkuaisainerakennetta ja on näin tärkein sadon määrään vaikuttava alkuaine.

Typen sitominen tapahtuu apilan normaalin kasvun yhteydessä, joten tällainen ”lannoitusprosessi” tapahtuu maan pinnan alla. Kukkivat apilapellotkin ovat harvinaista silmänruokaa, sillä apila korjataan ennen täyskukintaa. Koska apilan typensidontaan ei liity mitään pelloilla näkyvää toimintaa, jää asia helposti vähemmälle huomiolle kuin lannan levitys. Todellisuudessa käsitellään luomun keskeisintä ympäristöä säästävää prosessia! Toisinaan tämä antaa harhakäsityksen, että luomussa ei lannoiteta lainkaan.

Palkokasveihin sitoutuneesta typestä osa korjataan sadon mukana talteen, osa puolestaan jää satotähteinä ja juurien mukana peltoon. Peltoon jäänyt typpi vapautuu ajan kuluessa muiden kasvien käyttöön – tyypillisesti viljan. Jonkin verran ravinteita siirtyy rehusta maitoon ja lihaan mutta suurin osa jää lantaan ja lannan mukana takaisin peltoon. Tilalla kasvaneesta rehusta syntynyt lanta ei ole maatilan ulkopuolelta tullut ravinnelisäys, vaan lanta toimii olemassa olevien ravinteiden kierrätysmekanismina.

Luomutiloilla käytetään typpeä tuotettua satokiloa kohden 20–30 prosenttia vähemmän kuin Suomen maataloudessa keskimäärin.

Käytännöllisesti katsoen väkilannoitteiden käyttö korvaa biologisen typensidonnan. Tällöin kasvinvuorotusta, jossa typpeä sitovat kasvit ovat yhtenä osana, ei tarvita ja tiloilla voidaan erikoistua harvojen viljelykasvien viljelyyn. Erikoistuminen voi mennä niin pitkälle, että myös karjasta luovutaan.

Väkilannoitteissa peltoon lisätään vuosittain ravinteita enemmän, kuin mitä sadon mukana sieltä poistuu. Esimerkiksi typpeä annetaan vuosittain noin kolmannes sadon typpimäärää enemmän, mikä osaltaan aiheuttaa ravinnekuormitusta.

Ehkä suurin maatalouden ravinnekuormituksen aiheuttaja on se, että merkittävä osa karjanrehusta tuotetaan kertakäyttöravinteilla karjattomilla viljatiloilla. Rehu myydään karjatiloille, jossa siitä muodostuu lantaa. Tätä lantaa ei levitetä viljatilojen pelloille vaan karjatilojen omille pelloille, oman lannan lisäksi. Tämä johtaa siihen, että lantaa on peltohehtaaria kohden turhankin reilusti, ilman merkittävää sadon lisäystä.

Karjattomat viljatilat hankkivat kaikki tarvitsemansa ravinteet tilan ulkopuolelta väkilannoitteiden muodossa ja näin pumppaavat maatalouteen runsaasti ulkopuolisia ravinteita.

Luomukarjatilalla lantaa syntyy hehtaaria kohti keskimäärin 20 % vähemmän kuin tavanomaisilla tiloilla, pienemmästä eläintiheydestä johtuen. Hehtaaria kohden levitettävä lantamäärä voi olla jopa 50 % tavanomaista karjatilaa vähemmän, koska luomutiloilla lanta levitetään suuremmalle alalle kuin tavanomaisilla karjatiloilla.

Ilmeisesti juuri tämän ilmiön vuoksi on syntynyt harhakäsitys siitä, että luomutilojen ravinteiden hyödyntäminen on erityisen heikko, koska siellä levitetään peltoon yksinomaan karjanlantaa ja sitäkin vähemmän kuin tavanomaisessa viljelyssä!

Kaikki karjanlanta levitetään peltoon ja se vapauttaa ravinteita levitysvuonna ja sen jälkeen. Luomutilalla levitettävän lannan hyötysuhde on hyvä, koska pellossa ei ole ylimäärälantaa. Lannan sisältämä typpi on joka tapauksessa olemassa, joten sen hyödyntämättä jättäminen on tuhlausta.

Fosforin osalta ero luomun ja tavanomaisen tuotannon välillä on useissa tutkimuksissa jopa typpeäkin selvempi. Koko maatalouden fosforitase on noin 7 kiloa hehtaaria kohden ylijäämäinen, kun se luomun osalta on jokseenkin tasapainossa. Typen ylijäämä koko maataloudessa on noin 50 kiloa hehtaarilta, kun se luomun osalta on noin 30 kiloa.

Usein luullaan, että luomutila käyttää enemmän energiaa kuin tavanomainen, muun muassa mekaanisen rikkakasvitorjunnan ja pienempien hehtaarisatojen vuoksi. Tämäkin myytti selittynee sillä, että tuijotetaan vain yksittäisiä näkyviä prosesseja ja ummistetaan silmät vähemmän havaittavilta taustaprosesseilta.

Maidon ja ruisleivän tuotannon energiatarkastelussa saatiin selkeä ero luomutuotannon ja tavanomaisen välille. Luomumaidon ja -rukiin tuotannon kokonaisenergian tarve oli noin puolet pienempi tuotettua tuoteyksikköä kohti kuin tavanomaisesti tuotetun. Tämä siitäkin huolimatta, että luomutuotannossa itse maatilatoimintojen osalta energiankulutus oli lievästi suurempi kuin tavanomaisessa tuotannossa.

Tulos on yksinkertaisesti seurausta siitä, että luomutilat ovat oleellisesti omavaraisempia koko tuotantoprosessin osalta kuin tavanomainen tuotanto. Yksittäisistä tuotantopanoksista typpilannoituksella on suurin vaikutus energian käyttöön. Luomutilat tuottavat kaiken typen maatilatoimintona auringon valoenergialla. Sen sijaan tavanomaisen tuotannon käyttämä typpi tuotetaan kokonaisuudessaan tilan ulkopuolella teollisessa prosessissa, joka on kokonaan fossiilisen energian varassa.

Muita energiatalouteen vaikuttavia seikkoja ovat muun muassa luomutilojen suurempi rehuomavaraisuus, eli ”näkymättömiä” prosesseja naapuritiloilla tai ulkomailla ei tarvita. Kaiken kaikkiaan tuotantopanosten tuottaminen, prosessointi ja kuljetus vaativat luomutuotannossa tavanomintaomaista pienemmän energiapanoksen, koska em. prosesseja tarvitaan vähemmän.

Lähteet:
Granstedt, A., Thomsson, O. and Schneider, T. (eds.) 2005. Environmental impacts of eco-local food systems – final report from BERAS Work Package 2. BERAS 5. Ekologiskt lantbruk nr 46. Centrum för uthålligt lantbruk. SLU, Uppsala. 133 s. + 4 app.

Grönroos, J., Seppälä, J., Voutilainen, P., Seuri, P., Koikkalainen, K. 2006. Energy use in conventional and organic milk and rye bread production in Finland. Agriculture, Ecosystems and Environment 117 (2006) 109-118.

http://www.jdb.se.beras/

Teksti: Pentti Seuri, MTT, vanhempi tutkija

5.4.2012