Petra Laiti pohti tilannetta saamelaisten näkökulmasta, ja huomautti, että toivon ja sovinnon teema on Suomen kontekstissa saamelaisille nyt erityisen ajankohtainen, sillä Suomessa on vireillä totuus- ja sovintokomissiohanke, jonka ideaalina tuloksena olisi jonkin asteinen virallinen anteeksipyyntö valtiolta ja selkeän sovitteluprosessin määrittely ja käynnistäminen. Suomen saamelaisyhteisössä on sekä henkilöitä, jotka ovat itse kokeneet pakkosuomalaistamista esimerkiksi asuntolakoulussa, ja myös lapsia ja nuoria, joille aikaisempien sukupolvien traumat ovat siirtyneet. Molempien ryhmien traumojen käsitteleminen ja tunnustaminen on merkityksellistä ja tärkeää. Laiti muistuttaa, että saamelaisten tilanteesta puhutaan usein sellaisissa foorumeissa, missä toivo ja anteeksianto ovat keskustelun keskiössä - mutta niistä foorumeista, joissa saamelaisten oikeuksia voitaisi konkreettisesti edistää, keskustelu vielä uupuu.
Turun yliopiston historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen apulaisprofessori Jan Löfström pohti taakkasiirtymän ja anteeksiannon teemoja historian opetuksen kontekstissa. Löfström on keskustellut näistä teemoista lukiolaisten kanssa ja kysynyt oppilaiden mielipidettä historiallisten anteeksipyyntöjen merkityksestä. Monet oppilaat pohtivat sitä, onko edes mahdollista pyytää anteeksi historiallisia vääryyksiä, jos kaikki asianomaiset ovat jo kuolleet. Mielipiteissä korostuu erityisesti yksilönvastuu, sekä myös jonkinasteinen skeptisyys sitä kohtaan, mitä viralliset instanssit kuten valtiot varsinaisesti tavoittelevat julkisilla anteeksipyynnöillä, ja onko kyseessä enemmän imagoon liittyvä teko. Keskustelun aikana lukiolaiset alkoivat kuitenkin pohtimaan esimerkiksi siirtomaavaltojen toimien vaikutusta entisiin siirtomaihin vielä tänäkin päivänä, ja ymmärsivät, että menneisyyden teoilla on yhä konkreettisia vaikutuksia nykypäivän ihmisten ja yhteisöjen elämässä ja arjessa. Löfberg huomauttaa, että Suomen historian opetuksen opetussuunnitelmassa ei juurikaan huomioida historian eettisiä ulottuvuuksia ja näitä anteeksiannon ja sovittamisen kysymyksiä, ja että nämä kysymykset tulisi nostaa historian opetuksessa vahvemmin esiin.
“Ihmisellä täytyy olla sellainen peruskokemus siitä, että elämä kantaa jollain lailla - että huominen tulee, ja että voi luottaa joihinkin asioihin. Se tarkoittaa sitä, että pelko ja varuillaan olo ei määrittele koko elämää, missä ihmiset elää.” - Mari Tikkanen
Diakonissalaitoksen projektipäällikkö Mari Tikkanen on työskennellyt sotatraumatisoitujen asiakkaiden parissa ja kidutettujen kuntoutuskeskuksessa. Suomessa on toiminut 27 vuoden ajan psykotraumatologian keskus ja kidutettujen kuntoutuskeskus, joka hoitaa pakolaisia, joilla on eri asteisia kokemuksia vaikeista traumoista, kidutuksesta, vainosta ja väkivallasta. Tikkanen toteaa, että monelle pakolaiselle Suomi itsessään edustaa toivoa, sillä Suomi on monelle se maa, joka on ottanut heidät vastaan ja pelastanut heidät konfliktien keskeltä. Kun ulkoinen turva on olemassa, henkilön on mahdollista ryhtyä kokemaan myös sisäistä turvan tunnetta, ja juuri tämän tunteen kanssa työskennellään kuntouttavassa terapiatyössä.
Traumatisoitujen ihmisten hoito edustaa aina toivoa ja toiveikkuutta. Ihmisille tarjotaan paikka, aika ja tila tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja kohdatuiksi. Kunnioitus ja empatia ovat tämän työn keskiössä, ja työ perustuu aina tasa-arvon periaatteelle. Tikkasen mukaan korjaavin kokemus voi joskus olla se, että ihmisten sallitaan olla juuri sellaisia kuin he ovat, eikä toipumisen ja anteeksiannon prosessia hoputeta. Ihmisille annetaan ääni, jotta he voivat tulla kuulluiksi. Tällä trauman hoidolla estetään se, että traumat, hiljaisuus ja erilaiset häpeän ja syyllisyyden kokemukset siirtyvät seuraaville sukupolville.
Kuuntele tallenne Toivon askeleet-paneelikeskustelusta podcast palvelussa: https://open.spotify.com/episode/0vEI6HSa3w4o4jQnZUHmN5