Vielä 1800-luvun alussa joka kymmenes kuolintapaus Suomessa oli isorokon aiheuttama. Tilanne muuttui, kun tautia vastaan kehitettiin rokote. Isorokko on ensimmäinen sairaus, joka on rokotuksin saatu hävitettyä maailmasta.
Rokonistutus eli rokon ehkäisy keinotekoisesti aiheutetun isorokon avulla tunnettiin Intiassa jo yli 2000 vuotta sitten. Eurooppaan menetelmä levisi vähitellen 1700-luvun aikana. Vuonna 1798 englantilainen lääkäri Edward Jenner julkaisi havainnon siitä, että myös lehmärokkotartunta antaa immuniteetin isorokkoa vastaan. Uusi keksintö, rokotus, oli ensimmäinen konkreettinen keino parantaa kansanterveyttä.
Suomen isorokkorokotuksista huolehti aluksi Suomen Talousseura ja vuodesta 1825 lääkintäviranomaiset. Rokottajina toimivat lääkärit, lukkarit ja kätilöt. Rokotusta vastustettiin mm. uskonnollisin perustein. Sen yleistymistä hidastivat myös taloudelliset syyt, rokottajapula sekä rokotteen huono säilyvyys. Pakolliseksi isorokkorokotus tuli Suomessa 1880-luvulla.
Lehmärokko oli harvinainen tauti, joten rokkoainetta ei ollut helposti saatavilla. 1800-luvulla tavaksi tuli ns. käsivarresta käsivarteen rokotus, joka kuitenkin levitti tarttuvia tauteja kuten kuppaa. Tästä syystä lehmärokkoa alettiin viljellä vasikoissa.
Mikrobien merkitys taudinaiheuttajina havaittiin 1800-luvun loppupuolella. Lääketiede mullistui, ja uusien menetelmien kehittäminen sairauksien torjumiseksi alkoi. Erilaisia rokotteita kehitettiin ja vakavia tartuntoja saatiin niiden avulla vähennettyä merkittävästi. Vuonna 1980 WHO julisti isorokon hävitetyksi maailmasta.
Viime vuosisadalla maailmasta hävitetty isorokko oli erittäin vaarallinen tartuntatauti, joka koetteli ihmiskuntaa tuhansia vuosia. Tauti tarttui yhteiskuntaluokkaan ja varallisuuteen katsomatta. Ennen kuin rokote keksittiin, 4-10 vuoden välein riehuneet isorokkoepidemiat tappoivat 15-30 prosenttia sairastuneista. Suurin osa ihmisistä sairasti taudin jo lapsena, ja jopa 97 prosenttia väestöstä sai tartunnan elämänsä aikana.
Noin 12 vuorokautta isorokkotartunnan jälkeen potilaalle nousi korkea kuume, ja pari päivää myöhemmin rakkulat ilmestyivät erityisesti pään ja raajojen iholle. Ankara sairaus aiheutti sokeutta, kuuroutta ja munuaisvaurioita, rokonarvista puhumattakaan. Rumat kuoppamaiset arvet olivat vakava asia etenkin ylimystön naisille, joiden avioliittomahdollisuuksia ne heikensivät.
Aasiassa harjoitettiin jo ennen ajanlaskun alkua rokonistutusta eli isorokon ehkäisyä keinotekoisesti aiheutetun isorokon avulla. Tämä tapahtui hieromalla rokkoruvesta jauhettua pulveria käsivarteen tehtyihin ihoviiltoihin tai viemällä pulveria nenän sisään. Keinotekoisesti aiheutettu isorokko oli yleensä paljon tavallista lievempi, mutta se antoi immuniteetin tautia vastaan.
Euroopassa rokonpano alkoi yleistyä vasta sen jälkeen, kun Britannian Turkissa olevan lähettilään puoliso, kirjailija Lady Mary Wortley Montagu antoi suojata yhden lapsistaan Konstantinopolissa vuonna 1717. Ruotsi-Suomen ensimmäisen rokonistutuksen suoritti Turussa vuonna 1754 piirilääkäri Johan Haartman lääketieteen professorin Johan Lechen tyttärelle.
Rokonpano ei ollut aivan vaaraton menetelmä, sillä sen aiheuttama lievä rokko oli tarttuvaa ja levisi helposti niihin, joilla ei ollut immuniteettiä. Lisäksi jopa yksi tai kaksi sadasta rokonistutetusta menehtyi. 1790-luvulla keksitty ja huomattavasti turvallisempi lehmärokkoon perustuva isorokkorokotus syrjäyttikin rokonistutuksen nopeasti.
Suomen ensimmäinen rokotus eli vaccinaatio annettiin vuonna 1802 eli vain neljä vuotta sen jälkeen, kun englantilainen lääkäri Edward Jenner oli julkaissut tutkimuksensa isorokkotartuntojen ennaltaehkäisemisestä lehmärokkoviruksen avulla. Tuohon aikaan joka kymmenes kuolintapaus Suomessa oli isorokon aiheuttama, joten tehokas menetelmä taudin torjumiseksi oli suuresti tarpeellinen. Koska rokotus nähtiin keskeisenä keinona edistää maan väestön- ja sitä myötä myös talouskasvua, otti Suomen Talousseura sen hoidettavakseen. Seuran aloitteesta lukkarit velvoitettiin rokottamaan väestöä.
Keisarillinen julistus siirsi rokotustoimen talousseuralta lääkintäviranomaisten vastuulle vuonna 1825. Maa jaettiin rokotuspiireihin, joita valvoivat piirilääkärit. Käytännön rokotustyötä hoitivat usein samat ihmiset kuin ennenkin: paitsi lääkärit, erityisesti lukkarit ja kätilöt. Papisto velvoitettiin antamaan rokottajille luettelot niistä rokottamattomista henkilöistä, jotka eivät olleet sairastaneet isorokkoa. Uusista säännöistä huolimatta hankalat välimatkat ja rokotteen huono saatavuus ja säilyvyys sekä vastustus hankaloittivat rokotuksen yleistymistä.
Vuosien 1885–1890 aikana Suomessa siirryttiin pakolliseen rokotukseen. Myös uusintarokotukset alkoivat yleistyä vuosisadan loppupuolella, millä oli ilmeisesti suuri merkitys isorokkokuolleisuuden vähenemisessä. Aikaisemmin oli virheellisesti uskottu, että rokotuksen antama suoja olisi elinikäinen.
Vuosisadan lopulla isorokkokuolleisuus romahti ja taudista tuli Suomessa harvinainen. Viimeinen epidemia koettiin vuonna 1936. Rokotuspakko oli Suomessa voimassa vuoden 1951 loppuun, ja vapaaehtoiset isorokkorokotukset jatkuivat 1970-luvulle saakka.
Rokottamiseen käytettiin alun perin lansettia, rokotusveistä tai joskus jopa neulaa ja rokkomärkään kastettua lankaa. Isorokkorokotusta varten olkavarteen viillettiin yleensä neljä haavaa, joihin lehmärokkoaines vietiin. Jos rokotus onnistui, kehittyi kuhunkin rokotuskohtaan rakkula. Koska lehmärokko oli melko harvinainen tauti, eikä rokkoainetta ollut helposti saatavilla ja sen säilyvyys oli heikko, oli ns. käsivarresta käsivarteen -menetelmä yleisin rokotustapa suurimman osan 1800-lukua. Vastikään rokotetun lapsen rokkorakkulasta otetulla nesteellä eli ”humaniseeratulla lymfalla” rokotettiin siis muita lapsia. Käsivarresta käsivarteen -rokotus saattoi kuitenkin levittää erilaisia tauteja rokotettavasta toiseen. Vuosisadan jälkipuolella lehmärokkoa alettiin eräissä maissa kasvattaa vasikoiden vatsanahalla. Suomessa vasikkarokotteen käyttöön siirryttiin nopeasti muutaman vuoden aikana 1890-luvulla. Vasikkarokote oli aikaisempaa turvallisempaa, koska jokainen eläin tutkittiin sairauksien varalta.
Valtion Rokkoaineen valmistuslaitos sijaitsi pitkään Helsingin Eläintarhan huvila 15:ssä. Se tuli myöhemmin osaksi Valtion Seerumlaitosta, sittemmin Kansanterveyslaitosta, nykyistä Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta, ja isorokkorokotteen valmistus jatkui 1970-luvulle saakka. Suomessa valmistettua rokotetta toimitettiin 1960- ja 1970-luvulla Maailman terveysjärjestö WHO:n isorokontorjuntakampanjaan yli 560 000 annosta. Kampanja oli todellinen menestys; viimeinen luonnollinen isorokkotartunta todettiin Afrikassa vuonna 1977.
Papiston merkitys rokotusvalistuksen levittäjänä oli etenkin alkuaikoina keskeinen. Vielä 1800-luvun puolivälissäkin tietoa taudeista jaettiin saarnastuoleista. Piirilääkäri Elias Lönnrot piti kuitenkin kansalle jaettuja valistuskirjoituksia parempana keinona, sillä niillä voitiin tavoittaa myös sellaiset henkilöt, jotka eivät tulleet kirkkoon, eikä niiden ohjeita muistettu yhtä helposti väärin. Vuosisadan loppua kohti valistuskirjallisuuden määrä kasvoi, ja rokotuksen hyödyistä kirjoitettiin tiuhaan myös sanomalehdissä. Myös kouluilla ja opettajilla oli, etenkin 1900-luvulla, tärkeä merkitys terveyskasvatuksen antamisessa.
Valistuksesta huolimatta rokotusta on vastustettu monista eri syistä niin kauan kuin sitä on harjoitettu. Kun lehmärokkoon perustuva isorokkorokotus syrjäytti rokonistutuksen 1700- ja 1800-luvun taitteessa, alkoi uuden rokotteen vastustus saman tien. Vastustajat, joihin kuului myös lääkäreitä, uskoivat, että naudasta peräisin oleva rokote voisi aiheuttaa ihmisissä eläimellisiä ominaisuuksia.
Eräs rokotuksen vastustajien keskeisimmistä argumenteista oli, että rokotus aiheuttaa sairauksia rokotetuille. Ennen kuin mikrobien merkitys taudinaiheuttajina oivallettiin, näin usein tapahtuikin likaisten instrumenttien tai epäpuhtaan rokotteen vuoksi. 1800-luvun lopulla rokotusväline- ja rokotehygienia kuitenkin parani merkittävästi.
Organisoidun rokotuksen vastustusliikkeen synty kietoutuu tiiviisti yhteen rokotuspakon kanssa. Monissa maissa isorokkorokotus tuli 1800-luvulla pakolliseksi sakon tai muun rangaistuksen uhalla. Rokotuspakon kautta valtion nähtiin kajoavan yksilön itsemääräämisoikeuteen ennennäkemättömällä tavalla, mikä aiheutti ankaraa vastarintaa.
Suomessa rokotus tuli pakolliseksi 1880-luvulla, ja aktiivinen rokotuksen vastustusliike alkoi nostaa päätään 1900-luvun taitteessa. Sitä lietsoi paitsi lainsäädäntö, myös Englannista ja Saksasta levinneet esimerkit. Rokotettujen lasten määrä laski vastustusliikkeen vuoksi vuosisadan vaihteessa. Samoihin aikoihin vastustusliikkeen kanssa alkoivat myös eräät uskomuslääkinnän muodot saada jalansijaa Suomessa. Mm. homeopatiaan ja kuhnelaisuuteen liittyi oleellisena osana rokotusvastaisuus.
Kun isorokkorokote 1700-luvun lopussa keksittiin, eivät aikalaiset osanneet aavistaakaan mihin sen teho perustui. Viruksia, bakteereja ja muita taudinaiheuttajia ei tuolloin vielä tunnettu ja käsitykset sairauksien syistä erosivat merkittävästi nykyisestä. 1800-luvun loppupuoli oli lääketieteen kannalta mullistavaa aikaa, sillä mikroskopian kehityksen myötä tiedemaailma sai viimein välineet tutustua taudinaiheuttajiin.
Vuosisadan lopulla puhtaudesta tuli keskeinen osa lääketiedettä, kun erilaiset menetelmät käsien, työvälineiden ja työtilojen puhdistamiseksi mikrobeista alkoivat kehittyä. Valkoista takkia alettiin käyttää erityisenä helposti steriloitavana työvaatteena. Kumikäsineet otettiin käyttöön.
Myös sairastuneiden eristämiseen alettiin kiinnittää huomiota. Tautien leviäminen voitiin pysäyttää varhaisvaiheessa, jos potilaat eivät olleet yhteydessä muihin ihmisiin. Rokotusten, parantuneen hygienian ja sairaiden eristämisen avulla isorokko hävitettiin Suomesta lähes kokonaan reilussa kymmenessä vuodessa.
Isorokko on ainoa ihmistauti, joka on voitu rokottamalla hävittää kokonaan maailmasta. Eläintaudeista rokotus on pyyhkinyt pois karjaruton.
Isorokkorokote oli pitkään ainoa tunnettu rokote. Vasta 1880-luvulla ranskalainen kemisti ja mikrobiologi Louis Pasteur onnistui kehittämään rokotteet pernaruttoon ja vesikauhuun. Vuosisadan lopulla ja 1900-luvun aikana esiteltiin lukuisia uusia rokotteita, joiden avulla monet vakavat tartuntataudit on saatu vähenemään merkittävästi.
Kaikki lapset tavoittaville rokotuksille luotiin Suomessa puitteet, kun vuonna 1944 säädettiin laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista. Neuvolaverkoston rakentaminen koko maan kattavaksi saatiin valmiiksi vuosikymmenen lopulla, ja Suomen lapset pääsivät jo imeväisiällä terveydenhoitojärjestelmän ja siten myös rokotusten piiriin.
~50 eaa Intiassa isorokkoa ehkäistään rokonistutuksen avulla
1798 Edward Jenner: tutkimus lehmärokon käytöstä isorokon torjumiseen.
1881 Louis Pasteur: pernaruttorokote.
1885 Louis Pasteur: ensimmäiset rabiesrokotukset ihmisille.
1921 BCG-tuberkuloosirokotetta käytetään onnistuneesti Ranskassa.
1923 Kurkkumätärokote esitellään.
1942 Pearl Kendrick: kolmoisrokote (PDT).
1948 Ensimmäinen inaktiivinen sikotautirokote kehitetään.
1955 Jonas Salk: poliorokotteen kaksoissokkotutkimus.
1963 Elävä tuhkarokkorokote lisensoidaan.
1969 Vihurirokkorokote lisensoidaan.
1971 Tuhkarokko-, sikotauti- ja vihurirokkoyhdistelmärokote (MPR).
1980 WHO julistaa isorokon hävitetyksi maailmasta.
2011 YK julistaa karjaruton hävitetyksi maailmasta.